Nykyaikaa etsimässä

Jos kirjailija Olavi Paavolainen (1903-1964) eläisi nyt, hän olisi täydellinen mediajulkkis. Seurattu, siteerattu, ihailtu ja kritisoitu, tulevaisuuden näkijä, somen lemmikki ja Facebookin ruhtinas. Karjalan Kivennavalla varakkaaseen sivistyskotiin syntynyt Paavolainen  kävi läpi Suomen ja Euroopan 1900-luvun rajut vaiheet. Hän ehti elämässään olla monena: uuden runouden ja kirjallisuuden kriitikkona, lehtimiehenä, mainosalalla, kirjailijana, kansainvälisten trendien - sana, jota ei silloin ollut olemassakaan - ja politiikan seuraajana. Sotavuodet veivät hänet, kuten useimmat suomalaiset kirjailijat ja lehtimiehet, armeijan tiedotustehtäviin. Viimeiset vuotensa hän oli töissä Yleisradiossa.

Jälkipolville Paavolaisen tunnetuin teos on varmaan sota-aikaa kuvaava Synkkä yksinpuhelu vuodelta 1946. Toisaalta se varmisti hänen maineensa, toisaalta tuhosi sen. Samankaltainen kohu nousi seuraavalla vuosikymmenellä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä. Molemmat kirjat purkivat sitä kansallista identiteettikriisiä, jonka hävitty sota ja poliittisen tilanteen raju muuttuminen olivat aikaansaaneet. Omista lähtökohdistaan Paavolainen arvioi nykyhetkeä ja tulevaisuutta... Vaikka someen saakka hänenkään jo väsynyt katseensa ei yltänyt.

1920-luvulla vielä hyvinkin virkeä Paavolainen kirjoitti kirjan ”Nykyaikaa etsimässä”, jossa hän käsitteli aikansa kulttuuri-ilmiöitä. Hän tuskin tunsi ilmaisua ”bubbling under” mutta olisi varmasti käyttänyt sitä, jos olisi tuntenut.

Kirja ilmestyi 1929. Se on niin hämmästyttävän moderni, että ilmestymisajankohtana potentiaalinen lukijakunta lienee laskettu muutamissa sadoissa, niin kaukana tämä kansainvälisyyden hehkutus oli sotien välisen ajan sisäänpäinlämpiävyydestä ja sotilaallisuudesta. Niin aikaansa edellä oli Tulenkantajien sukupolvi, että se kelpasi esikuvaksi vielä 1980-luvun futuristeille.

Paavolainen kuvasi sellaista kosmopoliittia, jollainen hän itse epäilemättä oli: ”kotoutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisimpäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa”. Halpalentoyhtiöt, opiskeluvaihto, interrail-kortti, rajamuodollisuuksien väheneminen ja parantunut kielitaito ovat tehneet tällaisesta kosmopoliitista nykynuorison ihanteen.

Seuraavaan visioon ei Suomessa edes ole kaikin osin päästy tai jouduttu, koska Helsinginkin välimatkat ovat melko lyhyet eikä metrossa ole pahasti ruuhkaa. Mutta maailman tapahtumat vyöryvät kyllä Suomessakin vastaan lehdessä ja nykyään myös Facebookissa:

Sanomalehden sivuilta vyöryvät jo aamulla vastaan koko maailman tapahtumat, pyrkimykset, ilot ja surut vaatien vastavaikutusta. Me olemme kiinteästi sidotut koko maailmaan. Sydämiämme ja aivojamme eivät kalva ainoastaan Lännen probleemit, ei, Idänkin arvoitukset kerjäävät ratkaisua. Suurkaupunkien välimatkat ovat niin pitkät, että työpaikkaan meno jalkaisin harvoin tulee kysymykseen. Maanalaisten junien lippuluukuilla on tungos, juoksemalla kuljetaan pitkät portaat ja käytävät, jotta ehdittäisiin useimmiten täpötäysiin vaunuihin parinkymmenen sekunnin pysähdyksen aikana. Autot ovat keskikaupungilla liian hidas kulkuneuvo [...] jalan pääsee nopeammin.

Paavolainen käsitteli myös product placementiä (kirjoissa) ja ennakoi Amerikan asemaa kulttuurin globaalina johtajana. Hänen pohtimastaan salto mortalesta on tosin tullut banaali kuluttajatuote eli benjihyppy. Automatisointi on tehnyt tehdastyöläisten työstä osaltaan napin painamista ja lasten leikeistä tietokonepelejä.

[T]ulevaisuudessa ei [aivoilta] vaadita muuta ponnistusta kuin antamaan käsky nappulan painamiseen tai hanan vääntämiseen! Lapset eivät enää tarvitse mielikuvitusta leikeissänsä: nuket ja junat liikkuvat vieteriä kierrettäessä. Nappulaa painetaan – ja ruoka nousee ylös keskuskeittöstä, sähkö syttyy, hissi pysähtyy asunnon oven eteen, tupakkalaatikko, lippu, suklaapaketti putoaa käteen.

Mutta ennen kaikkea Paavolainen ennusti Pasilan Kyösti Pöystin!

Oh, tätä nuorisoa, joka tietää kaikki, tuntee kaikki, on mitannut, punninnut, analysoinut ja konservoinut kaiken ja aina tietää, että suora viiva on lyhin tie kahden pisteen välillä. […] Eikä se näe tässä mitään ihmeellistä, mitään suurta, mitään kunnioitettavaa. Se ei osaa enää nöyrtyä minkään edessä, sillä siltä on hävitetty usko ihmeeseen.

Juominen, suomalaisen perusoikeus

Suomeen palattuani huomio kiinnittyy asioihin, jotka poikkeavat Ruotsista. Yksi niistä on pyhä oikeus juoda. Tai ainakin se on vaikutelma, joka tulee, kun lukee kommentteja koskien Ylen juttua vanhusten juomisen lisääntymisestä. Alla olevan tyyppisiä kommentteja löytyy vielä useita, ja joku myös huomauttaa, että "[k]aiken takana on nainen ja naisille annettu vastuuton ylivalta", minkä aiheuttamaan pahoinvointiin juodaan. Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että enemmistöllä on järkeviä näkemyksiä.

Jospa he juovat siksi että se on hauskaa ja rentouttavaa. Mitä se yleensäkään muille kuuluu? Omia juomiaan juovat. Maksavat joumistaan kovat verot ja kuolevat vielä pois nopeammin joten eivät ole veroja ja eläkkeitä nostamassa vuosikymmeniä. Mielestäni heillä on oikeus juoda tuntematta syyllisyyttä siitä.

Myös iäkkäillä ihmisillä on oikeus juoda demokraattisessa valtiossa, hyvä näin.

Kyllä sitä köyhien murheisiin ottamista, taas syynätään suurennuslasin kanssa, mutta veropakolaiseliitti se jatkaa cocktailien nauttimista veroparatiisisaarilla ja kansa maksaa, hengillään.

Tämä luokkataistelunäkökulma juomiseen ei ole mitenkään uusi vaan esimerkiksi Maiju Lassilan kieltolakia ja itsenäistymistä edeltävässä kirjassa, Tulitikkuja lainaamassa, talonpojat valittavat jouduttuaan putkaan kännissä rymisteltyään:

On se rovastinkin poika juopotellut Joilla, vaan eipäs sitä panna putkaan, kun se on papin poika. Mutta kyllä maamiestä könyytetään oikeuden eteen, kun se sattuu vaikka vähän aivastamaan, tahi pikkuisen kipakampaa juoksua omalla hevosellaan ajamaan.

Mutta on tämä silti vähän yllättävää, kun on palannut Suomea paljon kollektiivisemmasta Ruotsista. Kollektiivisuuteen kuuluu se, että sekä yksilön oikeudet että velvollisuudet ovat rajallisempia. Kansankodin ajatellaan hoitavan kaikki asiat, joten yksilö voi olla huoleton. Kolikon kääntöpuoli on sosiaalisten normien suurempi painoarvo. Toki piha pitää pitää kunnossa eikä siellä saa rehottaa putkinotkomaisesti sitä sun tätä.

Keittiöpsykologisoinkin nyt, että suomalainen itseriittoinen viinapuhe kytkeytyy itsellisyyden eetokseen, joka puolestaan johtuu Suomen historian ankaruudesta. Jumalauta, minä tämän pellon raivasin - itse joudun puolustamaan itseäni karhuilta ja susilta ja itse pelastin maatilan vasaran alta 90-luvun lamassa - joten tottahan saan itse juoda sen ohrat.