Klassikko on jokin kirja, elokuva, näytelmä, hahmo jne. Se /hän on saanut pysyvän aseman ihmisten mielissä. Tietysti käsite on aikaan sidottu, osa unohtuu joskus ja uusia nousee esille. Tämä tuli mieleen, kun katsoin televisiosta viime viikolla Bond-elokuvista Kultasormen.
Minusta Sean Connery on se oikea ja alkuperäinen James Bond, the real thing. Onnistunut yhdistelmä testosteronia ja seksikkyyttä, sopivasti rintakarvoja, mutta myös brittihuumoria. Hänen jälkeensä tulleet Bondit ovat kerta kerralta laimeampia, vaikka erikoisautojen tekniset vimpaimet tehostuvat kerta kerralta ja yhteenottojen aiheuttama tuho on yhä mittavampaa. Myöntää täytyy kyllä, että Daniel Craig on mallin merkittävin päivitys, Bond.2.
Goldfinger on elokuvana myös klassikko, ei vähiten Shirley Basseyn intensiivisesti esittämän tunnuslaulunsa takia. Se on jäänyt elämään itsenäisenä musiikkikappaleena. Pahiksista Gert Fröbe pääpomona – heijastus natsiajan pahasta saksalaisesta? – ja hänen korealainen apulaisensa Oddjob tärkeimpänä aseenaan metallilierillä tappava heittohattu jäävät myös mieleen. Nimi on muuten aivan erinomainen toimenkuvana.
1964 valmistunut filmi on samalla mainio ajankuva. Isot ja leveät autot, Bondin tyylikäs pukeutuminen, naisten teräväkärkiset rintaliivit, sen ajan viestintälaitteet, seksikuvausten hienotunteinen vihjaavuus. Rohkeinta onkin Honor Blackmanin esittämän naispääosan nimi, Pussy Galore. Sen voi suomentaa ’pimppiä runsaasti’ tai ’pimppiä tarjolla’.
22. tammikuuta 2014
13. tammikuuta 2014
Mennyt mustavalkea Kreikka - Zorbas ja televisiosarja Saari
Teemalta tuli sunnuntai-iltana elokuva Kerro minulle Zorbas ja ykkösellä pyörii sarja Saari. Vanha ja monella tasolla mustavalkoinen Kreikka tuli varsin realistisesti esille. Ei se hyvän turismiajan parempi ’Sun, sand and sea’-versio eikä nykyinen talousahdinkoon ajautunut, poliittisen kamppailun, mielenosoitusten ja kyynelkaasun maustama Hellas.
Nikos Kazantzakis (1883-1957) julkaisi kirjansa 1946, elokuvana Zorbas oli vuodelta 1964, ohjaajana Michael Cacoyannis/Mihalis Kakogiannis. Paikka on Kreeta, Kazantzakiksen synnyinsaari, aika ehkä 1920- luvun loppu tai 1930-luvun alku. Ehdoton päähenkilö on Anthony Quinnin esittämä Zorbas, joka lyöttäytyy nuoren oppineen (Alan Bates) seuraan Piraeuksen satamassa.
Olin lukenut 1954 suomennetun kirjan epäilemättä liian nuorena. Filmi tuli Helsinkiin 60-luvulla ja se piti heti katsoa. Mikis Theodorakiksen musiikki jäi alitajuisesti pohjustamaan myöhempää kiinnostusta kreikkalaiseen musiikkiin. Suurelle yleisölle jäi mieleen ennen kaikkea lopun tanssikohtaus rannalla kaikkien dramaattisten tapahtumien jälkeen. Siitä tuli Suomessakin oma ilmaisu, "tanssitaan zorbasta". Itse asiassa sirtaki on koreografin luoma, ei perinteinen saarelaistanssi. Pohjana on hasapiko, "teurastajien tanssi", josta sirtakia varten on yhdistetty hitaita ja nopeita osia.
Filminä se kuvaa kirjan tavoin kreetalaisen kylän köyhyyttä, kovaa työtä ja ankaraa moraalikoodia. Kazantzakis ei ihannoi kyläläisiään, ei myöskään Cacoyannis, vaikka hahmot ovatkin varsin filmaattisia. Silti huumoriakin löytyy, erityisesti kirkonmiehiin kohdistuvaa. Anthony Quinnin jo vanhanpuoleinen selviytyjähahmo jää mieleen. Alan Batesin nuori mies heijastaa paljolti Kazantzakiksen omaa kaksijakoisuutta henkisyyden etsinnän ja arkisen toiminnan välillä.
To Nisi eli Saari pohjautuu englantilaisen Victoria Hislopin menestysromaaniin, mutta sarja on kreikkalaista tekoa. Aika on 1930-luvulla ennen toista maailmansotaa, paikka Plakan kylä Kreetalla ja lähellä sijaitseva Spinalongan saari, jonne lepraan sairastuneet eristetään. Hoito on hyvin alkeellista.
Ensijakso ei vakuuttanut. Nyky-Englannista tuli Plakaan nuori nainen, sattumalta? suoraan sukulaistensa kahvilaan. Kotona ei haluttu kertoa hänen suvustaan, joten juoni käynnistyi hieman teennäisesti. Nyt tuli salattua tietoa esiäidistä, joka oli joutunut arvossapidetystä opettajan ammatista lepran takia saarelle.
Ja sitten lähdettiin perkaamaan perhesalaisuuksia entiseen Kreikkaan. Juniorille tunnustin, että alku tuntui ankealta, mustavalkealta ja hitaalta murhenäytelmältä. Tavaroiden vienti saarelle toi hieman rahaa kyläläisille, mutta samalla kaikki elivät tartunnan pelossa. Lepran vanha nimi on spitaali, ja sillä nimellä oli raamatullisen hirveä kaiku. Tätäkö olisi kaikkiaan 26 jaksoa ja lisänä vielä toisen maailmansodan kärsimykset Kreikassa. Kannattaako sarjaa seurata olkoonkin, että se on kreikkalainen?
Kreikassa paljon oleskellut ja kieltä osaava Juniori muistutti, että tuollaista siellä on aikanaan ollut, mutta sarjan edetessä henkilöhahmot selkenevät ja olosuhteet saarella paranevat. Plaka menestyy sitä heikommin. Ja nykyään Spinalonga on synkän historiansa ja sijaintinsa takia vielä yksi nähtävyys turismissa, joka tuo Kreikalle lisää sen kipeästi tarvitsemaa rahaa. Joten jatkan katsomista samalla metsästäen kielestä tunnistettavia sanoja. Muistinvirkistystähän sekin on.
Nikos Kazantzakis (1883-1957) julkaisi kirjansa 1946, elokuvana Zorbas oli vuodelta 1964, ohjaajana Michael Cacoyannis/Mihalis Kakogiannis. Paikka on Kreeta, Kazantzakiksen synnyinsaari, aika ehkä 1920- luvun loppu tai 1930-luvun alku. Ehdoton päähenkilö on Anthony Quinnin esittämä Zorbas, joka lyöttäytyy nuoren oppineen (Alan Bates) seuraan Piraeuksen satamassa.
Olin lukenut 1954 suomennetun kirjan epäilemättä liian nuorena. Filmi tuli Helsinkiin 60-luvulla ja se piti heti katsoa. Mikis Theodorakiksen musiikki jäi alitajuisesti pohjustamaan myöhempää kiinnostusta kreikkalaiseen musiikkiin. Suurelle yleisölle jäi mieleen ennen kaikkea lopun tanssikohtaus rannalla kaikkien dramaattisten tapahtumien jälkeen. Siitä tuli Suomessakin oma ilmaisu, "tanssitaan zorbasta". Itse asiassa sirtaki on koreografin luoma, ei perinteinen saarelaistanssi. Pohjana on hasapiko, "teurastajien tanssi", josta sirtakia varten on yhdistetty hitaita ja nopeita osia.
Filminä se kuvaa kirjan tavoin kreetalaisen kylän köyhyyttä, kovaa työtä ja ankaraa moraalikoodia. Kazantzakis ei ihannoi kyläläisiään, ei myöskään Cacoyannis, vaikka hahmot ovatkin varsin filmaattisia. Silti huumoriakin löytyy, erityisesti kirkonmiehiin kohdistuvaa. Anthony Quinnin jo vanhanpuoleinen selviytyjähahmo jää mieleen. Alan Batesin nuori mies heijastaa paljolti Kazantzakiksen omaa kaksijakoisuutta henkisyyden etsinnän ja arkisen toiminnan välillä.
To Nisi eli Saari pohjautuu englantilaisen Victoria Hislopin menestysromaaniin, mutta sarja on kreikkalaista tekoa. Aika on 1930-luvulla ennen toista maailmansotaa, paikka Plakan kylä Kreetalla ja lähellä sijaitseva Spinalongan saari, jonne lepraan sairastuneet eristetään. Hoito on hyvin alkeellista.
Ensijakso ei vakuuttanut. Nyky-Englannista tuli Plakaan nuori nainen, sattumalta? suoraan sukulaistensa kahvilaan. Kotona ei haluttu kertoa hänen suvustaan, joten juoni käynnistyi hieman teennäisesti. Nyt tuli salattua tietoa esiäidistä, joka oli joutunut arvossapidetystä opettajan ammatista lepran takia saarelle.
Ja sitten lähdettiin perkaamaan perhesalaisuuksia entiseen Kreikkaan. Juniorille tunnustin, että alku tuntui ankealta, mustavalkealta ja hitaalta murhenäytelmältä. Tavaroiden vienti saarelle toi hieman rahaa kyläläisille, mutta samalla kaikki elivät tartunnan pelossa. Lepran vanha nimi on spitaali, ja sillä nimellä oli raamatullisen hirveä kaiku. Tätäkö olisi kaikkiaan 26 jaksoa ja lisänä vielä toisen maailmansodan kärsimykset Kreikassa. Kannattaako sarjaa seurata olkoonkin, että se on kreikkalainen?
Kreikassa paljon oleskellut ja kieltä osaava Juniori muistutti, että tuollaista siellä on aikanaan ollut, mutta sarjan edetessä henkilöhahmot selkenevät ja olosuhteet saarella paranevat. Plaka menestyy sitä heikommin. Ja nykyään Spinalonga on synkän historiansa ja sijaintinsa takia vielä yksi nähtävyys turismissa, joka tuo Kreikalle lisää sen kipeästi tarvitsemaa rahaa. Joten jatkan katsomista samalla metsästäen kielestä tunnistettavia sanoja. Muistinvirkistystähän sekin on.
5. tammikuuta 2014
”Kenen Kekkonen on paras Kekkonen?”
Olen lueskellut tässä näytelmää ”Vallan miehet” vuodelta 1986. Siinä Arvo Salo kuvaa Kekkosen ympärillä pyörivää politiikkaa noin vuodesta 1946 alkaen. Se tuntuu kuvaavan jotain toista maata, vaikkapa jotain määrittelemätöntä itä- tai keskieurooppalaista maata maailmansotien välissä. Ajatella, että Seniori on syntynyt ja elänyt puolet elämästään siinä maassa! Tunne on vielä hämmästyttävämpi kuin vanhaan maahan palaavalla maastamuuttajan lapsella, koska tuo vanha maa oli Suomi.
Elämäämme eivät siis enää sanele ns. yleiset syyt.
Julkisessa keskustelussa on silti huomattavasti kehittymiseen varaa. Sotien jälkeisenä aikana painottui kansallisen yksimielisyyden vaatimus. Sitähän oli harjoiteltu jo 1800-luvulla, tsaarin vallan aikana: suuriruhtinaskunta saattoi hoitaa omat asiansa kunhan ei uhannut Venäjän intressejä.
Myös ruotsalaistyyppinen talouspolitiikan tutkijaneuvosto tekisi hyvää Suomelle. Siis sekä hallituksesta että virkamiehistä riippumaton elin, joka arvioisi harjoitettua talouspolitiikkaa. Konsensusajattelussa kun on se vaara, että talouspolitiikan sanelee se, mihin kaikki eri 3-6 hallituspuoluetta suostuvat. Kun on saatu jotenkuten kasaan sopu näin monen kokin kesken, tulee kiusaus olla kyseenalaistamatta tulosta liikaa.
Ehkä Venäjän vahvistuminen tekee kansallisesta yksimielisyydestä ylimmän hyveen taas tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä yleiset syyt liittyvät politiikan sijasta talouteen, luottoluokituksiin ja valtionvelkaan, kuten 1990-luvulla nähtiin.
Vain harvoin ilmeen alistuneenNykyään muistutamme enemmän normaalia länsimaista demokratiaa. Yhtä puoluetta ei ole julistettu hallituskelvottomaksi, koska se ei kelpaa ulkomaiselle diktatuurille. Kotimaiset poliitikot eivät kilpaile keskenään yrittämällä hakemalla tukea samaiselta diktatuurilta. Presidentin valtakaudet eivät enää kestä neljännesvuosisataa eikä niitä pidennetä poikkeuslaeilla. Lapset eivät enää luule, että kekkonen on presidentin synonyymi.
voi nähdä tai apaattisen
kun yksinvallan valistuneen
se hyväksyi, ja staattisen.
Ei kukaan riitaa ”Herran hakaan”
nyt kaipaa, eikä vaalejakaan.
Elämäämme eivät siis enää sanele ns. yleiset syyt.
Julkisessa keskustelussa on silti huomattavasti kehittymiseen varaa. Sotien jälkeisenä aikana painottui kansallisen yksimielisyyden vaatimus. Sitähän oli harjoiteltu jo 1800-luvulla, tsaarin vallan aikana: suuriruhtinaskunta saattoi hoitaa omat asiansa kunhan ei uhannut Venäjän intressejä.
Sodat käytiin, sitten myös se kuumin,Se, mikä oli pitkään yleisten syiden vuoksi hyve, on vain muuttunut ongelmalliseksi. Ruotsiin verrattuna suomalainen julkinen keskustelu tuntuu hyvin politisoituneelta. Kukin kommentoija leimataan helposti todellisen tai kuvitellun taustajoukkonsa äänitorveksi. Argumentteja ei tarvitse puntaroida asiapohjalta, jos niiden hyvyys riippuu ehdottajan identiteetistä. Uuden Suomen blogiosasto on toki myönteinen kehitys: jos kukin saa pienellä vaivalla oman mielipidepalstan, ehkä keskustelu demokratisoituu, ja ihmisistä tulee enemmän oman mielipiteensä ja vähemmän oman intressiryhmänsä edustajia?
yksin taikka melkein yksin tuumin;
maksettiin, kun päästiin pahasta,
yhteisestä selkänahasta.
Yksin tuumin luotiin idänsuhteet,
toisinajattelija sai nuhteet.
Myös ruotsalaistyyppinen talouspolitiikan tutkijaneuvosto tekisi hyvää Suomelle. Siis sekä hallituksesta että virkamiehistä riippumaton elin, joka arvioisi harjoitettua talouspolitiikkaa. Konsensusajattelussa kun on se vaara, että talouspolitiikan sanelee se, mihin kaikki eri 3-6 hallituspuoluetta suostuvat. Kun on saatu jotenkuten kasaan sopu näin monen kokin kesken, tulee kiusaus olla kyseenalaistamatta tulosta liikaa.
Ehkä Venäjän vahvistuminen tekee kansallisesta yksimielisyydestä ylimmän hyveen taas tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä yleiset syyt liittyvät politiikan sijasta talouteen, luottoluokituksiin ja valtionvelkaan, kuten 1990-luvulla nähtiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)