Pasilasta Nykin kautta Oxfordiin - Seniorin suosikkisarjoja

Sarjoja, sarjoja, sarjoja – televisio on niitä tulvillaan. Kranttu seniori valikoi katsottavansa. Tässä on tämänhetkinen listaus, ei välttämättä paremmuusjärjestyksessä.

Pasila – The Spin- Off: Lääkkeet, lääkkeet! Saatu takaisin hivenen muodistettuna. Uusi naishahmo ei vielä vakuuta, ulkomuoto liian hippimäinen. Voisi pistäytyä välillä pubissa Aidensfieldissä.

Sydämen asialla/Heartbeat: englantilaiset tekevät huolella epookkia, tässä sykkii 1960-luku. Täydellistä nostalgiaa aina autoja ja musiikkia myöten.

Copper: BBC American laatutuotantona poliisidraama sisällisodan jälkeisessä New Yorkissa. Valtataistelu eri klikkien välillä käy kuumana, korruptio rehottaa ja rikos kannattaa Asetelma tuo mieleen Boardwalk Empiren. Siinä päähenkilö Enoch "Nucky" Thompson (Steve Buscemi) kuului useimmiten konnakategoriaan, Copperissa omapäinen irlantilainen poliisi Kevin Corcoran (Tom Weston-Jones) on oikeuden puolella keinoja kaihtamatta.

Hahmona Corcoranin kaksoisveli on Sam Vimes, Ankh-Morporkin poliisimestari. Kyseessä on englantilaisen fantasiakirjailija Terry Pratchettin luoma Kiekkomaailman tärkein kaupunki monimuotoisine (tämä aivan kirjaimellisesti!) asukkaineen. On käännetty suomeksi ja löytyy yleensä kirjaston lastenkirjapuolelta, vaikka sopii usein paremmin aikuisille. Ja jos kielitaito suinkin riittää niin lukekaa alkukielellä. Niin voitte nauttia Pratchettin huimaavasta verbalistiikasta.

Morse: meneillään uusinnat sarjan alusta saakka, tapahtumapaikka Oxford and its dreaming spires. John Thaw tekee oikeutta humaanille ja sivistyneelle dekkarihahmolle. Lisäksi näissä 80-luvun jaksoissa voi pudistella päätään olkatoppausmuodille ja naisena muistella omia syntejään sen uskollisessa seuraamisessa.

Mustat lesket: etukäteismainokset herättivät heti antipatiaa. Katsoin ensimmäisen jakson. Katson seuraavankin, koska toinen ohjaajista on Veikko Aaltonen. Kun filmografiaan kuuluvat sellaiset työt kuin Tuhlaajapoika, Isä meidän ja Juoksuhaudantie, ei jälki voi olla sarjassakaan samantekevää.

Saari: henkisesti mustavalkeaa realismia, välillä ihmissuhdeongelmia. Vanha kiinnostus Kreikkaan ei häviä ja kieltä kuulee mielellään.

Saksalaiset dekkarit: tasalaatuista, siistiä arkirealismia, ei Corcoranin tai Sillan kaltaisia hahmoja. Hyvä keino pitää oma kielitaito vireessä.

Salaisena syntinä Nelosen Himohamstraajat. Farisealaisuuden tunne, koska tuntee olevansa parempi ihminen kuin nuo onnettomat. Minä sentään siivoan ja karsin tavaroita jatkuvasti yhä enemmän.

　

Poekuus

Suomen kielessä on tuttu sana ’poika’, jota käytetään yleensä ’tytön’ vastakohtana. Ja sitten on ’poeka’, käsitteena ja ilmaisuna yksi Savon murteen helmistä.

Poeka on yleensä miespuolinen ja usein ammattilaisen apumies tai tuuraaja. Voi joskus olla tyttökin ja ikähaarukka on aika harvapiikkinen. Poikuus on eri asia kuin poekuus, seksin saaminen tai saamattomuus ei liity tähän mitenkään. Sen sijaan töihin tarttuminen, yleinen osaaminen ja tarmokkuus määrittelevät asiaa paremmin. Ilmaisut ’seisoo tumput suorina’ tai ’ee pane lapikasta toesen etteen’ liittyvät poekuuteen.

Ettei tämä menisi vallan vihapuheeksi niin poeka voi kyllä yritellä, mutta on tehtävään äkkinäinen eli tottumaton tai ensikertalainen. Seisoo siinä vieressä, kun osaava tekee. Jos on huono onni niin asiaa on hoitamassa vain poeka, hitaasti ja tehottomasti. Poeka voi olla myös hyvä syntipukki jos ammattilaisen työ ei suju niin kuin pitäisi.

Joskus tuntuu, että useimmiten poeka työskentelee rautakaupassa (vrt. antropologi Spede Pasasen filmit). Poeka tulee jostain syystä useammin naispuolisen asiakkaan kohdalle kuin miehen. Kai kahden maskuliinin on helpompaa olla välilöessä eli tulla toimeen keskenään.

Onneksi tähän ilmiöön on tottunut. Sitä oppii tunnistamaan, että vastassa on poeka. Sanoo mielessään, että ei auta tässä emä äläkkä, kova jämentäminen, vaan rauhallinen kanssapuhe. Kyllä se poeka siitä tokenee. Ehkä aikanaan oppii, tulee topakka työntekijä omalla alallaan. Ja vaikka sana on savolainen niin poeka tulee varmasti vastaan muuallakin.

Klassikkoja: James Bond ja Goldfinger

Klassikko on jokin kirja, elokuva, näytelmä, hahmo jne. Se /hän on saanut pysyvän aseman ihmisten mielissä. Tietysti käsite on aikaan sidottu, osa unohtuu joskus ja uusia nousee esille. Tämä tuli mieleen, kun katsoin televisiosta viime viikolla Bond-elokuvista Kultasormen.

Minusta Sean Connery on se oikea ja alkuperäinen James Bond, the real thing. Onnistunut yhdistelmä testosteronia ja seksikkyyttä, sopivasti rintakarvoja, mutta myös brittihuumoria. Hänen jälkeensä tulleet Bondit ovat kerta kerralta laimeampia, vaikka erikoisautojen tekniset vimpaimet tehostuvat kerta kerralta ja yhteenottojen aiheuttama tuho on yhä mittavampaa. Myöntää täytyy kyllä, että Daniel Craig on mallin merkittävin päivitys, Bond.2.

Goldfinger on elokuvana myös klassikko, ei vähiten Shirley Basseyn intensiivisesti esittämän tunnuslaulunsa takia. Se on jäänyt elämään itsenäisenä musiikkikappaleena. Pahiksista Gert Fröbe pääpomona – heijastus natsiajan pahasta saksalaisesta? – ja hänen korealainen apulaisensa Oddjob tärkeimpänä aseenaan metallilierillä tappava heittohattu jäävät myös mieleen. Nimi on muuten aivan erinomainen toimenkuvana.

1964 valmistunut filmi on samalla mainio ajankuva. Isot ja leveät autot, Bondin tyylikäs pukeutuminen, naisten teräväkärkiset rintaliivit, sen ajan viestintälaitteet, seksikuvausten hienotunteinen vihjaavuus. Rohkeinta onkin Honor Blackmanin esittämän naispääosan nimi, Pussy Galore. Sen voi suomentaa ’pimppiä runsaasti’ tai ’pimppiä tarjolla’.

Mennyt mustavalkea Kreikka - Zorbas ja televisiosarja Saari

Teemalta tuli sunnuntai-iltana elokuva Kerro minulle Zorbas ja ykkösellä pyörii sarja Saari. Vanha ja monella tasolla mustavalkoinen Kreikka tuli varsin realistisesti esille. Ei se hyvän turismiajan parempi ’Sun, sand and sea’-versio eikä nykyinen talousahdinkoon ajautunut, poliittisen kamppailun, mielenosoitusten ja kyynelkaasun maustama Hellas.

Nikos Kazantzakis (1883-1957) julkaisi kirjansa 1946, elokuvana Zorbas oli vuodelta 1964, ohjaajana Michael Cacoyannis/Mihalis Kakogiannis. Paikka on Kreeta, Kazantzakiksen synnyinsaari, aika ehkä 1920- luvun loppu tai 1930-luvun alku. Ehdoton päähenkilö on Anthony Quinnin esittämä Zorbas, joka lyöttäytyy nuoren oppineen (Alan Bates) seuraan Piraeuksen satamassa.

Olin lukenut 1954 suomennetun kirjan epäilemättä liian nuorena. Filmi tuli Helsinkiin 60-luvulla ja se piti heti katsoa. Mikis Theodorakiksen musiikki jäi alitajuisesti pohjustamaan myöhempää kiinnostusta kreikkalaiseen musiikkiin. Suurelle yleisölle jäi mieleen ennen kaikkea lopun tanssikohtaus rannalla kaikkien dramaattisten tapahtumien jälkeen. Siitä tuli  Suomessakin oma ilmaisu, "tanssitaan zorbasta". Itse asiassa sirtaki on koreografin luoma, ei perinteinen saarelaistanssi. Pohjana on hasapiko, "teurastajien tanssi", josta sirtakia varten on yhdistetty hitaita ja nopeita osia.

Filminä se kuvaa kirjan tavoin kreetalaisen kylän köyhyyttä, kovaa työtä ja ankaraa moraalikoodia. Kazantzakis ei ihannoi kyläläisiään, ei myöskään Cacoyannis, vaikka hahmot ovatkin varsin filmaattisia. Silti huumoriakin löytyy, erityisesti kirkonmiehiin kohdistuvaa. Anthony Quinnin jo vanhanpuoleinen selviytyjähahmo jää mieleen. Alan Batesin nuori mies heijastaa paljolti Kazantzakiksen omaa kaksijakoisuutta henkisyyden etsinnän ja arkisen toiminnan välillä.

To Nisi eli Saari pohjautuu englantilaisen Victoria Hislopin menestysromaaniin, mutta sarja on kreikkalaista tekoa. Aika on 1930-luvulla ennen toista maailmansotaa, paikka Plakan kylä Kreetalla ja lähellä sijaitseva Spinalongan saari, jonne lepraan  sairastuneet eristetään. Hoito on hyvin alkeellista.

Ensijakso ei vakuuttanut. Nyky-Englannista tuli Plakaan nuori nainen, sattumalta? suoraan sukulaistensa kahvilaan. Kotona ei haluttu kertoa hänen suvustaan, joten juoni käynnistyi hieman teennäisesti. Nyt tuli salattua tietoa esiäidistä, joka oli joutunut arvossapidetystä opettajan ammatista lepran takia saarelle.

Ja sitten lähdettiin perkaamaan perhesalaisuuksia entiseen Kreikkaan. Juniorille tunnustin, että alku tuntui ankealta, mustavalkealta ja hitaalta murhenäytelmältä. Tavaroiden vienti saarelle toi hieman rahaa kyläläisille, mutta samalla kaikki elivät tartunnan pelossa. Lepran vanha nimi on spitaali, ja sillä nimellä oli raamatullisen hirveä kaiku. Tätäkö olisi kaikkiaan 26 jaksoa ja lisänä vielä toisen maailmansodan kärsimykset Kreikassa. Kannattaako sarjaa seurata olkoonkin, että se on kreikkalainen?

Kreikassa paljon oleskellut ja kieltä osaava Juniori muistutti, että tuollaista siellä on aikanaan ollut, mutta sarjan edetessä henkilöhahmot selkenevät ja olosuhteet saarella paranevat. Plaka menestyy sitä heikommin. Ja nykyään Spinalonga on synkän historiansa ja sijaintinsa takia vielä yksi nähtävyys  turismissa, joka tuo Kreikalle lisää sen kipeästi tarvitsemaa rahaa. Joten jatkan katsomista samalla metsästäen kielestä tunnistettavia sanoja. Muistinvirkistystähän sekin on.

　

　

　




　

”Kenen Kekkonen on paras Kekkonen?”

Olen lueskellut tässä näytelmää ”Vallan miehet” vuodelta 1986. Siinä Arvo Salo kuvaa Kekkosen ympärillä pyörivää politiikkaa noin vuodesta 1946 alkaen.  Se tuntuu kuvaavan jotain toista maata, vaikkapa jotain määrittelemätöntä itä- tai keskieurooppalaista maata maailmansotien välissä. Ajatella, että Seniori on syntynyt ja elänyt puolet elämästään siinä maassa! Tunne on vielä hämmästyttävämpi kuin vanhaan maahan palaavalla maastamuuttajan lapsella, koska tuo vanha maa oli Suomi.

Vain harvoin ilmeen alistuneen
voi nähdä tai apaattisen
kun yksinvallan valistuneen
se hyväksyi, ja staattisen.
Ei kukaan riitaa ”Herran hakaan”
nyt kaipaa, eikä vaalejakaan.

Nykyään muistutamme enemmän normaalia länsimaista demokratiaa. Yhtä puoluetta ei ole julistettu hallituskelvottomaksi, koska se ei kelpaa ulkomaiselle diktatuurille. Kotimaiset poliitikot eivät kilpaile keskenään yrittämällä hakemalla tukea samaiselta diktatuurilta. Presidentin valtakaudet eivät enää kestä neljännesvuosisataa eikä niitä pidennetä poikkeuslaeilla. Lapset eivät enää luule, että kekkonen on presidentin synonyymi.

Elämäämme eivät siis enää sanele ns. yleiset syyt.

Julkisessa keskustelussa on silti huomattavasti kehittymiseen varaa. Sotien jälkeisenä aikana painottui kansallisen yksimielisyyden vaatimus. Sitähän oli harjoiteltu jo 1800-luvulla, tsaarin vallan aikana: suuriruhtinaskunta saattoi hoitaa omat asiansa kunhan ei uhannut Venäjän intressejä.

Sodat käytiin, sitten myös se kuumin,
yksin taikka melkein yksin tuumin;
maksettiin, kun päästiin pahasta,
yhteisestä selkänahasta.
Yksin tuumin luotiin idänsuhteet,
toisinajattelija sai nuhteet.

Se, mikä oli pitkään yleisten syiden vuoksi hyve, on vain muuttunut ongelmalliseksi. Ruotsiin verrattuna suomalainen julkinen keskustelu tuntuu hyvin politisoituneelta. Kukin kommentoija leimataan helposti todellisen tai kuvitellun taustajoukkonsa äänitorveksi. Argumentteja ei tarvitse puntaroida asiapohjalta, jos niiden hyvyys riippuu ehdottajan identiteetistä. Uuden Suomen blogiosasto on toki myönteinen kehitys: jos kukin saa pienellä vaivalla oman mielipidepalstan, ehkä keskustelu demokratisoituu, ja ihmisistä tulee enemmän oman mielipiteensä ja vähemmän oman intressiryhmänsä edustajia?

Myös ruotsalaistyyppinen talouspolitiikan tutkijaneuvosto tekisi hyvää Suomelle. Siis sekä hallituksesta että virkamiehistä riippumaton elin, joka arvioisi harjoitettua talouspolitiikkaa. Konsensusajattelussa kun on se vaara, että talouspolitiikan sanelee se, mihin kaikki eri 3-6 hallituspuoluetta suostuvat. Kun on saatu jotenkuten kasaan sopu näin monen kokin kesken, tulee kiusaus olla kyseenalaistamatta tulosta liikaa.

Ehkä Venäjän vahvistuminen tekee kansallisesta yksimielisyydestä ylimmän hyveen taas tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä yleiset syyt liittyvät politiikan sijasta talouteen, luottoluokituksiin ja valtionvelkaan, kuten 1990-luvulla nähtiin.

Joulumusiikin mukana

Kauneimmat joululaulut tänä iltana, iso kivikirkko oli lähes täynnä. Ovella jaettiin entiseen tapaan vihkoset, joissa oli valikoima laulujen sanoja. Lopussa kerättiin kolehti Suomen Lähestysseuralle.

Tämä on tilaisuus, jossa väki oikeasti uskaltaa laulaa. Laulaa ihan ääneen pelkäämättä miltä se naapurista kuullostaa, meneekö aivan nuottien mukaan. Sanat ovat tuttuja, silti on turvallista varmistaa niitä vihkosesta. Enemmistö lauluista on perinteisiä, mukana muutama uudempi. Urut säestävät illan isoa kuoroa.

Totesin taas oman konservatiivisuuteni: vanhat tutut laulut ovat parhaita, ei mitään iskelmällistä. Läheisin kotimaisista on Jean Sibeliuksen Jo joutuu ilta. Sanat Sakari Topeliuksen, suomeksi kääntänyt Aino Suonio. Laulussa tiivistyy sekä talven tunnelma että joulurauha.

Toinen jouluun liittyvä musiikillinen rakkaus on Tiernapojat, koulupoikien esitys Oulun murteella. Se kaikuu varhaislapsuudestani, tunnistan sävelet heti. Silloin asuimme Oulun lähellä, tiernapoika-alueella. Kuulemma lauloin ja leikin esitystä pannunmyssy (ennen keitettiin kahvi pannussa hellalla ja pidettiin valmistuttuaan kuumana myssyn alla.) päässä. Pitkään radio esitti jouluaattona vanhaa nauhoitusta tiernapojista. Kuuntelin sitä äärimmäisen keskittyneenä, kadonnutta aikaa etsimässä.

Onneksi tiernapoikaperinne ei ole kokonaan hävinnyt tai väljähtynyt firman pikkujoulujen show-yritelmiksi. Leppävirralla Soinilansalmen kyläyhdistys on tehnyt siitä savonkielisen version. Esittäjinä eivät ole poikasopraanot, vaan tavalliset miehenköriläät. Mutta ydin säilyy. Onneksi.

Hobitti 2 - hyvä, paha 3D

Tolkien-fanina piti tietysti käydä katsomassa Hobitti 2. On saavutus vetää alunperin lapsille kirjoitetusta kirjasta kolmiosainen seikkailukertomus. Nyt olen nähnyt kakkososan Peter Jacksonin ohjaamasta fantasiadraamasta, pituus 2 t 40 min. Tapahtumista ja erikoisefektejä riitti koko rahan edestä eli kymmenellä eurolla. Pienellä paikkakunnalla on halvemmat hinnat kuin vaikkapa Helsingissä.

Noloa tunnustaa, mutta elokuvan loputtua odotin vain, että saatan kotona levätä silmät ummessa pimeydestä nauttien. 3D-lasit omien silmälasien päällä rasittavat silmiä ja ovat nykyversiona melko painavat. Ja nyt opin senkin, että 3D-lasit toimivat paristolla, joka täytyy aika ajoin vaihtaa.

Ja toinen johtopäätös oli ottaa Lord of the Rings kotikirjaston hyllyltä ja lukea se taas kerran uudestaan ilmeikkäästä kielestä nauttien. Myös suomennettu versio on mainio, Kersti Juvan ja Eila Pennasen kädenjälki yltää alkukielen tasolle.

Elokuvan erikoisefektit ovat uskomattomia, mutta kirjallisuus yltää niihin lukijan mielikuvituksen ja eläytymisen avulla.Tosin tämä käsitys voi olla hyvää vauhtia vanhentumassa, kun visuaalinen viestintä valtaa koko ajan yhä enemmän tilaa ja vaikutusvaltaa.