Nykyaikaa etsimässä

Jos kirjailija Olavi Paavolainen (1903-1964) eläisi nyt, hän olisi täydellinen mediajulkkis. Seurattu, siteerattu, ihailtu ja kritisoitu, tulevaisuuden näkijä, somen lemmikki ja Facebookin ruhtinas. Karjalan Kivennavalla varakkaaseen sivistyskotiin syntynyt Paavolainen  kävi läpi Suomen ja Euroopan 1900-luvun rajut vaiheet. Hän ehti elämässään olla monena: uuden runouden ja kirjallisuuden kriitikkona, lehtimiehenä, mainosalalla, kirjailijana, kansainvälisten trendien - sana, jota ei silloin ollut olemassakaan - ja politiikan seuraajana. Sotavuodet veivät hänet, kuten useimmat suomalaiset kirjailijat ja lehtimiehet, armeijan tiedotustehtäviin. Viimeiset vuotensa hän oli töissä Yleisradiossa.

Jälkipolville Paavolaisen tunnetuin teos on varmaan sota-aikaa kuvaava Synkkä yksinpuhelu vuodelta 1946. Toisaalta se varmisti hänen maineensa, toisaalta tuhosi sen. Samankaltainen kohu nousi seuraavalla vuosikymmenellä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä. Molemmat kirjat purkivat sitä kansallista identiteettikriisiä, jonka hävitty sota ja poliittisen tilanteen raju muuttuminen olivat aikaansaaneet. Omista lähtökohdistaan Paavolainen arvioi nykyhetkeä ja tulevaisuutta... Vaikka someen saakka hänenkään jo väsynyt katseensa ei yltänyt.

1920-luvulla vielä hyvinkin virkeä Paavolainen kirjoitti kirjan ”Nykyaikaa etsimässä”, jossa hän käsitteli aikansa kulttuuri-ilmiöitä. Hän tuskin tunsi ilmaisua ”bubbling under” mutta olisi varmasti käyttänyt sitä, jos olisi tuntenut.

Kirja ilmestyi 1929. Se on niin hämmästyttävän moderni, että ilmestymisajankohtana potentiaalinen lukijakunta lienee laskettu muutamissa sadoissa, niin kaukana tämä kansainvälisyyden hehkutus oli sotien välisen ajan sisäänpäinlämpiävyydestä ja sotilaallisuudesta. Niin aikaansa edellä oli Tulenkantajien sukupolvi, että se kelpasi esikuvaksi vielä 1980-luvun futuristeille.

Paavolainen kuvasi sellaista kosmopoliittia, jollainen hän itse epäilemättä oli: ”kotoutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisimpäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa”. Halpalentoyhtiöt, opiskeluvaihto, interrail-kortti, rajamuodollisuuksien väheneminen ja parantunut kielitaito ovat tehneet tällaisesta kosmopoliitista nykynuorison ihanteen.

Seuraavaan visioon ei Suomessa edes ole kaikin osin päästy tai jouduttu, koska Helsinginkin välimatkat ovat melko lyhyet eikä metrossa ole pahasti ruuhkaa. Mutta maailman tapahtumat vyöryvät kyllä Suomessakin vastaan lehdessä ja nykyään myös Facebookissa:

Sanomalehden sivuilta vyöryvät jo aamulla vastaan koko maailman tapahtumat, pyrkimykset, ilot ja surut vaatien vastavaikutusta. Me olemme kiinteästi sidotut koko maailmaan. Sydämiämme ja aivojamme eivät kalva ainoastaan Lännen probleemit, ei, Idänkin arvoitukset kerjäävät ratkaisua. Suurkaupunkien välimatkat ovat niin pitkät, että työpaikkaan meno jalkaisin harvoin tulee kysymykseen. Maanalaisten junien lippuluukuilla on tungos, juoksemalla kuljetaan pitkät portaat ja käytävät, jotta ehdittäisiin useimmiten täpötäysiin vaunuihin parinkymmenen sekunnin pysähdyksen aikana. Autot ovat keskikaupungilla liian hidas kulkuneuvo [...] jalan pääsee nopeammin.

Paavolainen käsitteli myös product placementiä (kirjoissa) ja ennakoi Amerikan asemaa kulttuurin globaalina johtajana. Hänen pohtimastaan salto mortalesta on tosin tullut banaali kuluttajatuote eli benjihyppy. Automatisointi on tehnyt tehdastyöläisten työstä osaltaan napin painamista ja lasten leikeistä tietokonepelejä.

[T]ulevaisuudessa ei [aivoilta] vaadita muuta ponnistusta kuin antamaan käsky nappulan painamiseen tai hanan vääntämiseen! Lapset eivät enää tarvitse mielikuvitusta leikeissänsä: nuket ja junat liikkuvat vieteriä kierrettäessä. Nappulaa painetaan – ja ruoka nousee ylös keskuskeittöstä, sähkö syttyy, hissi pysähtyy asunnon oven eteen, tupakkalaatikko, lippu, suklaapaketti putoaa käteen.

Mutta ennen kaikkea Paavolainen ennusti Pasilan Kyösti Pöystin!

Oh, tätä nuorisoa, joka tietää kaikki, tuntee kaikki, on mitannut, punninnut, analysoinut ja konservoinut kaiken ja aina tietää, että suora viiva on lyhin tie kahden pisteen välillä. […] Eikä se näe tässä mitään ihmeellistä, mitään suurta, mitään kunnioitettavaa. Se ei osaa enää nöyrtyä minkään edessä, sillä siltä on hävitetty usko ihmeeseen.

Juominen, suomalaisen perusoikeus

Suomeen palattuani huomio kiinnittyy asioihin, jotka poikkeavat Ruotsista. Yksi niistä on pyhä oikeus juoda. Tai ainakin se on vaikutelma, joka tulee, kun lukee kommentteja koskien Ylen juttua vanhusten juomisen lisääntymisestä. Alla olevan tyyppisiä kommentteja löytyy vielä useita, ja joku myös huomauttaa, että "[k]aiken takana on nainen ja naisille annettu vastuuton ylivalta", minkä aiheuttamaan pahoinvointiin juodaan. Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että enemmistöllä on järkeviä näkemyksiä.

Jospa he juovat siksi että se on hauskaa ja rentouttavaa. Mitä se yleensäkään muille kuuluu? Omia juomiaan juovat. Maksavat joumistaan kovat verot ja kuolevat vielä pois nopeammin joten eivät ole veroja ja eläkkeitä nostamassa vuosikymmeniä. Mielestäni heillä on oikeus juoda tuntematta syyllisyyttä siitä.

Myös iäkkäillä ihmisillä on oikeus juoda demokraattisessa valtiossa, hyvä näin.

Kyllä sitä köyhien murheisiin ottamista, taas syynätään suurennuslasin kanssa, mutta veropakolaiseliitti se jatkaa cocktailien nauttimista veroparatiisisaarilla ja kansa maksaa, hengillään.

Tämä luokkataistelunäkökulma juomiseen ei ole mitenkään uusi vaan esimerkiksi Maiju Lassilan kieltolakia ja itsenäistymistä edeltävässä kirjassa, Tulitikkuja lainaamassa, talonpojat valittavat jouduttuaan putkaan kännissä rymisteltyään:

On se rovastinkin poika juopotellut Joilla, vaan eipäs sitä panna putkaan, kun se on papin poika. Mutta kyllä maamiestä könyytetään oikeuden eteen, kun se sattuu vaikka vähän aivastamaan, tahi pikkuisen kipakampaa juoksua omalla hevosellaan ajamaan.

Mutta on tämä silti vähän yllättävää, kun on palannut Suomea paljon kollektiivisemmasta Ruotsista. Kollektiivisuuteen kuuluu se, että sekä yksilön oikeudet että velvollisuudet ovat rajallisempia. Kansankodin ajatellaan hoitavan kaikki asiat, joten yksilö voi olla huoleton. Kolikon kääntöpuoli on sosiaalisten normien suurempi painoarvo. Toki piha pitää pitää kunnossa eikä siellä saa rehottaa putkinotkomaisesti sitä sun tätä.

Keittiöpsykologisoinkin nyt, että suomalainen itseriittoinen viinapuhe kytkeytyy itsellisyyden eetokseen, joka puolestaan johtuu Suomen historian ankaruudesta. Jumalauta, minä tämän pellon raivasin - itse joudun puolustamaan itseäni karhuilta ja susilta ja itse pelastin maatilan vasaran alta 90-luvun lamassa - joten tottahan saan itse juoda sen ohrat.

Vallan taidetta presidentinlinnasta

Kävin Ateneumissa Linnan aarteet -näyttelyssä, jossa esitellään taidetta presidentinlinnasta sen ollessa remontissa. Taiteellisesta näkökulmasta Ateneumissa on kyllä ollut kiinnostavampiakin näyttelyitä, mutta oli ihan mielenkiintoista miettiä, minkälaista on taide, jonka funktio on tukea valtaa. Myös näyttelyn asettajat olivat tuoneet tätä näkökulmaa esille, vaikka teoksia olisi voinut avata vielä enemmän.

Enin osa näyttelystä koostuu tauluista, toki joukossa on myös rintakuvia, astiastoa, valokuvia ja muutama arvokello. Tyyli on perinteistä ja ehdottoman esittävää, vaikka tämä johtunee siitä, että taulut ovat ensisijaisesti sotia edeltävältä tai autonomian ajalta. Oletan, että uudempaakin olisi löytynyt?

Presidentinlinna on valtion virallinen käyntikortti, näyteikkuna Suomeen ulkomaisille vieraille ja vallan symboli kotimaisille. Näytteillä olevissa tauluissa oli esillä Suomen luontoa, varsinkin talvista sellaista, joka on kansainvälisesti melko eksoottista. Niissä oli myös satama-aiheita ja jäänmurtajia, eksotiikkaa sekin. Toisaalta tauluissa kuvattiin myös Eurooppa, että ei tässä nyt mistään ihan peräkylästä olla. Useimmat taiteilijat olivat olleet suomalaisia jo autonomian aikana, ja joukossa oli myös naistaiteiljoiden teoksia.

Autonomian aikana hankituissa tauluissa yksi keskeinen aihepiiri oli sota. Tauluissa oli ikuistettuna mm. Krimin-sodan aikaisia taisteluita Hangossa sekä Kokkolassa Krimin-sodan aikaan ansioituneet Anders Donner ja Matts Kankkonen. Suomen itsenäistyttyä taulu, joka kuvasi taistelevia venäläissotilaita Hangossa, korvattiin toisella, jossa kuvattiin Kaarle Knuutinpoika Bondea lähtemässä Viipurista Tukholmaan kuninkaan vaaleihin. Ennen valintaansa kuninkaaksi Bonde oli pitänyt omaa itsenäistä hovia Suomessa ja harjoittanut omaa ulkopolitiikkaa erillään pohjoismaisesta unionista. Seinälle tuli itsenäinen proto-Suomi venäläissotilaiden tilalle.

Symboliikkaa on rutkaasti myös taulussa jääkärien tulosta Vaasaan. Vuonna 1938 tehty taulu kuvaa historiallista tapahtumaa, jossa jääkärit palasivat Saksasta helmikuussa 1918 kahdella laivalla. Liekö taulun tekoaikaan ollut mielessä toive, että samanlaista vahvistusta olisi taas luvassa kuvaannollisesti jäitten keskelle jäävään Suomeen.

Pakollinen rintakuvakokoelma presidenteistä ja muotokuvakokoelma näiden puolisoista on tietysti mukana. Pystikokoelma on kuitenkin yllättävän mielenkiintoinen, kun presidentit on laitettu riviin. Eräs ryhmämuotokuva ei varsinaisesti ole presidentinlinnasta vaan Ritarihuoneelta, mutta puoltaa paikkaansa vallan dokumenttina: siinä tsaari Aleksanteri II avaa historialliset vuoden 1863 valtiopäivät. Taulu on Suomen oloihin epätavallisen iso ja niin huolellinen dokumentti, että osallistujia oli pyydetty lähettämään oma kuvansa Robert Ekmanille. Miehet ja osa naisista onkin kyetty jälkikäteen identifioimaan taulusta. Politiikassa yksityiskohdilla on usein valtavasti väliä. Valtiopäivätaulussa Suomen leijona jää kattokruunun taakse - mutta se on Venäjän kaksoiskotkan yläpuolella.

Moitimme vain sitä, että presidentinlinnan - joka oli autonomian aikana tsaarin palatsi - ikonostaasia ei oltu avattu sen verran, että olisi kerrottu, mikä kappelin suojeluspyhimys oli ollut. Teksti oli sen verran haalealla, ettei siitä saanut selvää, mutta joku sotilaspyhimys se oli, mikä ei ehkä ole kovin yllättävää, ottaen huomioon, että tsaarin Venäjällä kirkko oli valjastettu tukemaan valtaa.

Näyttelyyn ehtii vielä viikon, se on auki 1.9.2013 asti.

Back in Finland

Finding your way in the subway is not rocket science.

Some impressions on Sweden after six weeks back in Finland. Or rather, impressions on Stockholm, which hardly equals the whole Sweden.

When I hear that a friend is looking for rental accommodation, only after a while I realize that my help is, in fact, not necessary. I’m not supposed to keep my eyes open in order to assist him in his project. It’s so great to have reasonably functional, unregulated rental market! (The Swedish market has been regulated since WWII, which results in a massive demand in relation to the supply.)

Converse shoes are not obligatory.

The men’s trousers fit better. But then, their colors are not as creative.

Men’s trousers notwithstanding, the city looks, on the whole, more colorful. There’s a variety of shoes, clothing styles, and hair cuts. There are various skin colors and ethnic dresses. (Due to the above mentioned dysfunctional rental market as well as to the higher public transport fees, Stockholm is ethnically more segregated and, as a result, there are more whites and definitely much more Western-dressed people in the inner city.)

When it comes to both clothes and composition, Finns seem somehow more genuine. There’s a larger heterogeneity and people are talking to each other or are looking around instead of playing with their smart phones. All of this makes the city more entertaining. On the other hand, people are hardly smiling. Are Finns genuinely so unhappy?

The tram is an especially entertaining means of public transport. But then I remember how slow it is, after it has fucked up my schedule a couple of times. There’s something to be said about the speed of the subway. (Using the Helsinki subway doesn’t require concentration, given that there are only three terminal stops.)

The bus doesn’t wait. It leaves so promptly that the 18th Prussians would have been happy. You also must remember to indicate clearly that you want to get on the bus.

Finland keeps on being a paradise for the lactose-intolerant people and increasingly so. It’s also nice to be able to taste the ingredients in the food, instead of just a mighty amount of salt. However, when it comes to proper sausages, this is a developing country.

Corner shops have a range of goods equivalent to smaller Hemköps, except for the meat. There’s no other meat than beef, pork or chicken. In fact, it’s not trivial to find chicken which is not cut in small pieces and marinated or at least slightly salted.

When it comes to cycling, Finland is in transition. The 1.3-kilometre long Baana in the middle of the center is a nice start but hardly comparable to the cycle tracks available in Stockholm, much less in Copenhagen

You must weigh up the vegetables in the shop by yourself. I’m sure I’ll remember this one once the cashier has made me to go back to weigh them up many enough times.

Takaisin Suomessa

Kuusi viikkoa Ruotsista paluun jälkeen voinen tehdä tilannekatsauksen. Tai ennemmin pitäisi puhua Tukholmasta paluusta, koska Tukholma ei ole täysin edustava otos koko Ruotsista.

Kun kuulen kaverin etsivän vuokra-asuntoa, tajuan vasta sekunnin murto-osan jälkeen, että minun apuani ei tarvitakaan. Minun ei toivota kyselevän kaikilta tutuilta, onko tiedossa vapautuvia vuokra-asuntoja. Kohtuullisen toimivat, säännöstelemättömät vuokramarkkinat ovat mahtava juttu! (Ruotsissa toisen maailmansodan aikana käyttöön otettua vuokrasäännöstelyä ei ole koskaan purettu, minkä seurauksena vuokra-asuntojen kysyntä ylittää reippaasti tarjonnan.)

Conversen tennarit eivät ole pakollisia alle 40-vuotiaille.

Miesten housut istuvat paremmin. Kyllä, jopa ne Tarjoustalosta ostetut farkut. Lisäksi niiden värimaailma ei stimuloi silmää yhtä voimakkaasti.

Miesten housujen yksipuolisemmasta värityksestä huolimatta kaupunkikuva on kokonaisuudessaan värikkäämpi. Siellä näkyy monenlaisia kenkiä, vaatetyylejä ja kampauksia. Siellä näkyy myös enemmän erilaisia ihonvärejä ja etnistä vaatetusta. (Em. asuntomarkkinaongelman ja matkakortin kalliimman hinnan vuoksi Tukholma on Helsinkiä etnisesti segregoituneempi, joten keskikaupungilla näkyy paljon enemmän valkoisia ja vähintäänkin länsimaisesti pukeutuneita ihmisiä.)

Ihmiset ovat aidomman oloisia sekä pukeutumiseltaan että olemukseltaan ja juttelevat enemmän keskenään tai katselavat kaupunkia älypuhelimen näpräämisen sijasta. Kaupungilla kuljeskelu tuntuu siis viihdyttävämmältä. Toisaalta hymyjä ei kauheasti näy. Ovatko suomalaiset aidosti näin happamia?

Bussi ei odota. Bussi lähtee pysäkiltä sekunnilleen niin pedantisti, että 1700-luvun preussilaiset olisivat olleet ylpeitä. Toisaalta bussille, kuten myös ratikalle, pitää muistaa viittoa haluavansa kyytiin.

Ratikka on erittäin viihdyttävä kulkuväline. Mutta vasta vähitellen muistan, kuinka hidas kulkuväline se on, sen jälkeen, kun se on sotkenut pahasti aikatauluni. Metron nopeudessa on puolensa. (Helsingin metron käyttö ei juuri vaadi keskittymistä, koska päätepysäkkejä on vain kolme.)

Maa on laktoosi-intolerantikon paratiisi ja vieläpä petrannut vuoden aikana kuin sika juoksuaan. On myös todella mukavaa kyetä maistamaan ruuan maut eikä vain hurjaa suolamäärää. Mutta makkarahyllyn edessä meinaa päästä itku, kun ei siellä ole oikein mitään.

Suomalaisen lähikaupan valikoima vastaa ruotsalaisen keskikokoisen kaupan valikoimaa, paitsi ehkä lihatiskin osalta. Lihavalikoima rajoittuu Suomessa nautaan, sikaan ja broileriin. Lisäksi saa tosissaan etsiä broileria, joka ei ole marinoitua tai ainakin kevyesti suolattua jämäpaloista tehtyjä suikaleita.

Pyöräilyn suhteen tämä lienee kehittyvä talous. Baana on mukava alku, mutta matkaa Tukholman tasolle on vielä, Kööpenhaminasta puhumattakaan.

Kaupoissa pitää itse punnita vihannekset. Muistan tämän varmaan sitten, kunhan kassa on passittanut minut riittävän monta kertaa takaisin vihannesosastolle punnitsemaan muiden asiakkaiden passiivis-aggressiivisten katseiden saattelemana.

Nordic Noir eli kaksi annosta skandinaavista synkkyyttä

Kohta alkaa taas Solsidan eli Onnea onkimassa, ruotsalainen draamakomedia. Tai paremminkin itseironian höystämä silmäys kansankodin (folkhemmet) ylempiin kerroksiin. Ensin sen katsominen tuntui nololta: että kehtaavatkin noin nauraa itselleen. Ja vielä se itsekkyytensä leppoisuuteen peittävä, karsea naapuri Ove.

Mutta Solsidan on auringonkiloista pintaa olkoonkin, että toivottomuuden hainevä, design by Ikea, joskus vilahtaa esiin. Nyt meneillään olevissa sarjoissa Helteinen helmikuu (Trettio grader i februari) ja ruotsalais-tanskalainen yhteistuotanto Silta (Bro/Broen) nousee pinnalle Nordic Noir, kunnon skandinaavinen synkkyys.

Helteinen helmikuu vie ruotsalaiset päähenkilöt kauan kaivatulle lomalle Thaimaahan. Naista haikaileva vanttera peräkamarin poika; aviopari, jossa tyrannimainen, pyörätuoliin sidottu mies on kaikin tavoin alistanut vaimonsa sekä sairauden ja stressin rikkoma liikenainen kahden tyttärensä kanssa. Kaikki hakevat parempaa elämää kaukana kolkosta kotimaasta, osa toiveiden ja osa muistojen takia.

Palmut huojuvat, hiekkaranta hyväilee, turkoosi meri kutsuu, mutta paratiisia ei ole, Ympärillä kuhisee turismia elinkeinonaan kaikin tavoin hyväksi käyttävien ihmisten maailma, kulttuuri on vieras. Värit ovat lämpimät, mutta matkailijamme, ehkä nuorinta lukuunottamatta, kantavat matkatavaroissaan aitoa skandinaavista synkkyyttä.

Jännityssarja ja aivan aiheesta kehuttu Silta tuntui ensi jaksossaan tuovan vastakohtina tanskalaisen leppoisuuden kohtaamaan ruotsalaista kireyttä. Niin erilaisia ovat maita yhdistävällä sillalla tapahtunutta rikosta tutkivat poliisit, Malmön Saga Norén (Sofia Helin) ja Kööpenhaminan Martin Rohde (Kim Bodnia). Vastakkain yksioikoisesti asiaan keskittyvä, suorastaan asosiaalinen nainen ja selvästi elämästä nauttiva, sääntöihin luovasti suhtautuva mies. Sopeutuminen yhteistyöhön ei ole helppoa.

Erikoinen, yhteiskunnallisia ongelmia osoittava rikossarja etenee, tekijä on koko ajan edellä tutkijoita. Katsojan kannalta tapahtumiin liittyy paljon henkilöitä ja sivujuonia, joten kokonaisuuden mielessä pitäminen on vaikeaa. Teknisten laitteiden osuus on suuri, tekijä pitää yhteyttä netin ja kännykän kautta, tutkijat soveltavat kaikki mahdolliset havainto- ja analysointikeinot. Ollaan Pohjolan digimaailmassa, pääosassa tekniikka ennen ihmistä.

Filmin värimaailma liikkuu kauttaaltaan pohjoisen kylmissä sävyissä, oli kyse sitten merestä, maisemista tai kaupunkinäkymistä. Se korostaa ihmissuhteiden ohentumista,vieraantumistakin. Välillä kamera nousee ylös, kuvaa maiden välisen sillan jatkuvaa liikennettä, panoroi rakennusten lasia ja betonia. Kuin hengähdystuokioita raakojen rikosten sarjassa.

Silta on erinomaisesti toteutettu, katsoja seuraa sitä intensiivisesti. Samoin käy, kun se varmasti uusitaan. Tässä on Nordic Noir laadukkaimmillaan ja hyytävimmillään.

　

"Pyydetään ottamaan yhteyttä..."

Huvimatkalla suvisessa Savossa Juniori iPad sylissään toimi välillä kartturina, välillä katseli ystäviensä kuulumisia. Siinä tekniikan helppoutta katsoessani muistelin entisaikaa ja silloista informointia.

Kännyköitä ym. ei ollut, joten radio tuli tarpeeseen. Suomen Yleisradiota kuunneltiin silloin paljon enemmän pitkin päivää töitä tehtäessä. 1950-70-luvuilla, ehkä vielä 80-luvun alussakin saattoi erityisesti kesäisin kuulla välillä kuuluttajan tärkeän tiedotuksen:

Ylioppilas Matti Meikäläistä, matkalla jossakin Suomessa, pyydetään ottamaan pikaisesti ottamaan yhteyttä kotikuntansa sairaalaan mahdollisimman pian, isä sairaana. Toistan: Ylioppilas...

Sen ajan oloissa tämä oli ainoa tapa tavoittaa kiireellisissä tapauksissa henkilö, johon ei mitenkään muuten saatu yhteyttä. Tämän tarkempia koordinaatteja kuin että jossakin Suomessa ei välttämättä myöskään tiedetty. Radio oli kirjaimellisesti joukkotiedotusväline, joka toimi tälläkin tavalla.