Joulumusiikin mukana

Kauneimmat joululaulut tänä iltana, iso kivikirkko oli lähes täynnä. Ovella jaettiin entiseen tapaan vihkoset, joissa oli valikoima laulujen sanoja. Lopussa kerättiin kolehti Suomen Lähestysseuralle.

Tämä on tilaisuus, jossa väki oikeasti uskaltaa laulaa. Laulaa ihan ääneen pelkäämättä miltä se naapurista kuullostaa, meneekö aivan nuottien mukaan. Sanat ovat tuttuja, silti on turvallista varmistaa niitä vihkosesta. Enemmistö lauluista on perinteisiä, mukana muutama uudempi. Urut säestävät illan isoa kuoroa.

Totesin taas oman konservatiivisuuteni: vanhat tutut laulut ovat parhaita, ei mitään iskelmällistä. Läheisin kotimaisista on Jean Sibeliuksen Jo joutuu ilta. Sanat Sakari Topeliuksen, suomeksi kääntänyt Aino Suonio. Laulussa tiivistyy sekä talven tunnelma että joulurauha.

Toinen jouluun liittyvä musiikillinen rakkaus on Tiernapojat, koulupoikien esitys Oulun murteella. Se kaikuu varhaislapsuudestani, tunnistan sävelet heti. Silloin asuimme Oulun lähellä, tiernapoika-alueella. Kuulemma lauloin ja leikin esitystä pannunmyssy (ennen keitettiin kahvi pannussa hellalla ja pidettiin valmistuttuaan kuumana myssyn alla.) päässä. Pitkään radio esitti jouluaattona vanhaa nauhoitusta tiernapojista. Kuuntelin sitä äärimmäisen keskittyneenä, kadonnutta aikaa etsimässä.

Onneksi tiernapoikaperinne ei ole kokonaan hävinnyt tai väljähtynyt firman pikkujoulujen show-yritelmiksi. Leppävirralla Soinilansalmen kyläyhdistys on tehnyt siitä savonkielisen version. Esittäjinä eivät ole poikasopraanot, vaan tavalliset miehenköriläät. Mutta ydin säilyy. Onneksi.

Hobitti 2 - hyvä, paha 3D

Tolkien-fanina piti tietysti käydä katsomassa Hobitti 2. On saavutus vetää alunperin lapsille kirjoitetusta kirjasta kolmiosainen seikkailukertomus. Nyt olen nähnyt kakkososan Peter Jacksonin ohjaamasta fantasiadraamasta, pituus 2 t 40 min. Tapahtumista ja erikoisefektejä riitti koko rahan edestä eli kymmenellä eurolla. Pienellä paikkakunnalla on halvemmat hinnat kuin vaikkapa Helsingissä.

Noloa tunnustaa, mutta elokuvan loputtua odotin vain, että saatan kotona levätä silmät ummessa pimeydestä nauttien. 3D-lasit omien silmälasien päällä rasittavat silmiä ja ovat nykyversiona melko painavat. Ja nyt opin senkin, että 3D-lasit toimivat paristolla, joka täytyy aika ajoin vaihtaa.

Ja toinen johtopäätös oli ottaa Lord of the Rings kotikirjaston hyllyltä ja lukea se taas kerran uudestaan ilmeikkäästä kielestä nauttien. Myös suomennettu versio on mainio, Kersti Juvan ja Eila Pennasen kädenjälki yltää alkukielen tasolle.

Elokuvan erikoisefektit ovat uskomattomia, mutta kirjallisuus yltää niihin lukijan mielikuvituksen ja eläytymisen avulla.Tosin tämä käsitys voi olla hyvää vauhtia vanhentumassa, kun visuaalinen viestintä valtaa koko ajan yhä enemmän tilaa ja vaikutusvaltaa.

　

Lukukoira aloittanut Maaningalla

Kirjaston kulttuurieläinten määrä on kasvanut taas yhdellä: lukukoira Hilma on aloittanut  työnsä Maaningalla Pohjois-Savossa. Lapsipiiri on levittäytynyt tassukuvioiselle matolle, kuten asiaan kuuluu. Kukin lukee osaamisensa mukaan ja jos ei nyt luetuta, niin Hilmaa saa sitten silittää.

 

Hilmalla on työasuna kaulan ympäri sitaistu punainen huivi, jossa luonnollisesti lukee LUKUKOIRA. Hilman emännällä Marketta Kivimäellä on punainen huppari lukukoiran tunnuksineen.  Tämä on vapaaehtoistyötä, mieleen sekä lapsille että lagotto romagnolo-rotuiselle koiralle ja hänen emännälleen.

Suomessa uurastaa ja tassuttaa jo viitisenkymmentä koiraa tässä tärkeässä tehtävässä. Ovatkohon kirjastot varanneet ensi vuoden tietysti tiukkenevaan talousarvioonsa määrärahan maukkaille koirankekseille, mielellään kirjanmuotoisille?

Kirjahyllyjen kurissapitäminen

Kirjojen ja kirjahyllyjen kurissapitäminen vaatii jatkuvaa valppautta. Ne ovat salakavalia, saattavat lisääntyä huomaamatta. Perityt ja itse hankitut hyllymetrit ovat opettaneet tämän.

Hankkiessani nykyisen asunnon kriteereinä olivat sijainti ja mahdollisuus varata yksi huone kokonaan työpöydälle ja kirjoille. Tosin Juniorin huoneeseen tarvittiin kaksi hyllykköä lisää, mutta niin oli jo edellisessä asunnossa. Nyt kirjat pysyisivät paikoillaan eivätkä levittäytyisi salakavalasti muualle kotiin. Kirjaston päätyseinä, pienempi hyllykkö sitä vastapäätä ja matala kaksiosainen puuhyllykkö ikkunan alle saivat riittää.

Päätös ei pitänyt. Vaivihkaa kirjastosta olohuoneeseen vievää leveää oviaukkoa kaventamaan ilmestyi aukon korkuinen hyllykkö. Ilmeisesti hyllyt kehittyvät orgaanisesti: sen taakse olohuoneen puolelle ostin Ekotorilta kaksi matalaa hyllykköä VHS-kaseteille. Mahtuivat, melkein.

Olohuoneen ikkunoiden alle ryömi matala hyllykkö Kreikkaan liittyville kirjoille ja Aku Ankka- ym. kulttuurilehtien kansioille. Toiselle seinustalle pesiytyi samoin sci fi- ja fantasiakirjojen kokoelma, säädyllisen matalasti sekin.

Ja jotta lankeemus olisi ollut täydellinen niin makuuhuoneeseeni löytyi matala, vanhanaikainen joltakin koululta poistettu kirjahylly, jonka sisältö on sekalaista, tärkeimpänä pitkä rivi omia, jo kouluajoilta alkaneita päiväkirjoja.

Päätös ei siis pitänyt, kirjat voittivat. Tosin niitä on ajan mukana harkiten perattu esim. lahjoittamalla paikalliselle kirjastolle ym. VHS-kasetit ovat kadonneet ja niiden hyllyt viety kirppariin jonkun toisen iloksi.

Silti seuraan edelleen syksyisin ja keväisin julkaistuja listoja uusista kirjoista. Juniorin kanssa annamme toisillemme usein kirjalahjoja, kun tunnemme toistemme mieltymykset. Mutta paras keino pitää kirjat kurissa on ahkera kunnankirjaston käyttäminen. Pienellä paikkakunnalla asuva saa kiinnostavia uutuuksia  paljon nopeammin kuin suuressa kaupungissa. Juuri nyt on luettu Johanna Sinisalon Auringon ydin sekä Jaakko Hämeen-Anttilan huumeiden historiasta kertova Trippi ihmemaahan. Muutama sivu on jäljellä Susanna Alakosken Köyhän lokakuusta. Sitten on ohjelmassa Tom Standagen Ihmiskunnan syötävä historia.

Joistakin kirjoista tietää jo etukäteen pitävänsä. Ja todellinen lakmustesti on lainata teos ensin kirjastosta, lukea se ja pitää suuresti lukemastaan. Sitten palauttaa sen ja lainaa jonkin ajan päästä uudestaan lukeakseen taas samalla mielihyvällä. Tällä voi jo oikeuttaa oston. Esimerkiksi Martti Anhavan hienosti suomentama, kolminiteinen Anton Tshehovin Kirjeet oli tällainen hankinta, uudelleen luettu kotona lähes vuosittain.

Pidän kirjasta myös esineenä, sen tunnusta kädessäni, sen sivujen kääntämisestä, kuvattuun maailmaan sukeltamisesta. En osaa kuvitella itseäni kirjaston kauhtuneen vihreässä nojatuolissa lukemassa mitään sähkökirjaa...

Nykyaikaa etsimässä

Jos kirjailija Olavi Paavolainen (1903-1964) eläisi nyt, hän olisi täydellinen mediajulkkis. Seurattu, siteerattu, ihailtu ja kritisoitu, tulevaisuuden näkijä, somen lemmikki ja Facebookin ruhtinas. Karjalan Kivennavalla varakkaaseen sivistyskotiin syntynyt Paavolainen  kävi läpi Suomen ja Euroopan 1900-luvun rajut vaiheet. Hän ehti elämässään olla monena: uuden runouden ja kirjallisuuden kriitikkona, lehtimiehenä, mainosalalla, kirjailijana, kansainvälisten trendien - sana, jota ei silloin ollut olemassakaan - ja politiikan seuraajana. Sotavuodet veivät hänet, kuten useimmat suomalaiset kirjailijat ja lehtimiehet, armeijan tiedotustehtäviin. Viimeiset vuotensa hän oli töissä Yleisradiossa.

Jälkipolville Paavolaisen tunnetuin teos on varmaan sota-aikaa kuvaava Synkkä yksinpuhelu vuodelta 1946. Toisaalta se varmisti hänen maineensa, toisaalta tuhosi sen. Samankaltainen kohu nousi seuraavalla vuosikymmenellä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä. Molemmat kirjat purkivat sitä kansallista identiteettikriisiä, jonka hävitty sota ja poliittisen tilanteen raju muuttuminen olivat aikaansaaneet. Omista lähtökohdistaan Paavolainen arvioi nykyhetkeä ja tulevaisuutta... Vaikka someen saakka hänenkään jo väsynyt katseensa ei yltänyt.

1920-luvulla vielä hyvinkin virkeä Paavolainen kirjoitti kirjan ”Nykyaikaa etsimässä”, jossa hän käsitteli aikansa kulttuuri-ilmiöitä. Hän tuskin tunsi ilmaisua ”bubbling under” mutta olisi varmasti käyttänyt sitä, jos olisi tuntenut.

Kirja ilmestyi 1929. Se on niin hämmästyttävän moderni, että ilmestymisajankohtana potentiaalinen lukijakunta lienee laskettu muutamissa sadoissa, niin kaukana tämä kansainvälisyyden hehkutus oli sotien välisen ajan sisäänpäinlämpiävyydestä ja sotilaallisuudesta. Niin aikaansa edellä oli Tulenkantajien sukupolvi, että se kelpasi esikuvaksi vielä 1980-luvun futuristeille.

Paavolainen kuvasi sellaista kosmopoliittia, jollainen hän itse epäilemättä oli: ”kotoutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisimpäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa”. Halpalentoyhtiöt, opiskeluvaihto, interrail-kortti, rajamuodollisuuksien väheneminen ja parantunut kielitaito ovat tehneet tällaisesta kosmopoliitista nykynuorison ihanteen.

Seuraavaan visioon ei Suomessa edes ole kaikin osin päästy tai jouduttu, koska Helsinginkin välimatkat ovat melko lyhyet eikä metrossa ole pahasti ruuhkaa. Mutta maailman tapahtumat vyöryvät kyllä Suomessakin vastaan lehdessä ja nykyään myös Facebookissa:

Sanomalehden sivuilta vyöryvät jo aamulla vastaan koko maailman tapahtumat, pyrkimykset, ilot ja surut vaatien vastavaikutusta. Me olemme kiinteästi sidotut koko maailmaan. Sydämiämme ja aivojamme eivät kalva ainoastaan Lännen probleemit, ei, Idänkin arvoitukset kerjäävät ratkaisua. Suurkaupunkien välimatkat ovat niin pitkät, että työpaikkaan meno jalkaisin harvoin tulee kysymykseen. Maanalaisten junien lippuluukuilla on tungos, juoksemalla kuljetaan pitkät portaat ja käytävät, jotta ehdittäisiin useimmiten täpötäysiin vaunuihin parinkymmenen sekunnin pysähdyksen aikana. Autot ovat keskikaupungilla liian hidas kulkuneuvo [...] jalan pääsee nopeammin.

Paavolainen käsitteli myös product placementiä (kirjoissa) ja ennakoi Amerikan asemaa kulttuurin globaalina johtajana. Hänen pohtimastaan salto mortalesta on tosin tullut banaali kuluttajatuote eli benjihyppy. Automatisointi on tehnyt tehdastyöläisten työstä osaltaan napin painamista ja lasten leikeistä tietokonepelejä.

[T]ulevaisuudessa ei [aivoilta] vaadita muuta ponnistusta kuin antamaan käsky nappulan painamiseen tai hanan vääntämiseen! Lapset eivät enää tarvitse mielikuvitusta leikeissänsä: nuket ja junat liikkuvat vieteriä kierrettäessä. Nappulaa painetaan – ja ruoka nousee ylös keskuskeittöstä, sähkö syttyy, hissi pysähtyy asunnon oven eteen, tupakkalaatikko, lippu, suklaapaketti putoaa käteen.

Mutta ennen kaikkea Paavolainen ennusti Pasilan Kyösti Pöystin!

Oh, tätä nuorisoa, joka tietää kaikki, tuntee kaikki, on mitannut, punninnut, analysoinut ja konservoinut kaiken ja aina tietää, että suora viiva on lyhin tie kahden pisteen välillä. […] Eikä se näe tässä mitään ihmeellistä, mitään suurta, mitään kunnioitettavaa. Se ei osaa enää nöyrtyä minkään edessä, sillä siltä on hävitetty usko ihmeeseen.

Juominen, suomalaisen perusoikeus

Suomeen palattuani huomio kiinnittyy asioihin, jotka poikkeavat Ruotsista. Yksi niistä on pyhä oikeus juoda. Tai ainakin se on vaikutelma, joka tulee, kun lukee kommentteja koskien Ylen juttua vanhusten juomisen lisääntymisestä. Alla olevan tyyppisiä kommentteja löytyy vielä useita, ja joku myös huomauttaa, että "[k]aiken takana on nainen ja naisille annettu vastuuton ylivalta", minkä aiheuttamaan pahoinvointiin juodaan. Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että enemmistöllä on järkeviä näkemyksiä.

Jospa he juovat siksi että se on hauskaa ja rentouttavaa. Mitä se yleensäkään muille kuuluu? Omia juomiaan juovat. Maksavat joumistaan kovat verot ja kuolevat vielä pois nopeammin joten eivät ole veroja ja eläkkeitä nostamassa vuosikymmeniä. Mielestäni heillä on oikeus juoda tuntematta syyllisyyttä siitä.

Myös iäkkäillä ihmisillä on oikeus juoda demokraattisessa valtiossa, hyvä näin.

Kyllä sitä köyhien murheisiin ottamista, taas syynätään suurennuslasin kanssa, mutta veropakolaiseliitti se jatkaa cocktailien nauttimista veroparatiisisaarilla ja kansa maksaa, hengillään.

Tämä luokkataistelunäkökulma juomiseen ei ole mitenkään uusi vaan esimerkiksi Maiju Lassilan kieltolakia ja itsenäistymistä edeltävässä kirjassa, Tulitikkuja lainaamassa, talonpojat valittavat jouduttuaan putkaan kännissä rymisteltyään:

On se rovastinkin poika juopotellut Joilla, vaan eipäs sitä panna putkaan, kun se on papin poika. Mutta kyllä maamiestä könyytetään oikeuden eteen, kun se sattuu vaikka vähän aivastamaan, tahi pikkuisen kipakampaa juoksua omalla hevosellaan ajamaan.

Mutta on tämä silti vähän yllättävää, kun on palannut Suomea paljon kollektiivisemmasta Ruotsista. Kollektiivisuuteen kuuluu se, että sekä yksilön oikeudet että velvollisuudet ovat rajallisempia. Kansankodin ajatellaan hoitavan kaikki asiat, joten yksilö voi olla huoleton. Kolikon kääntöpuoli on sosiaalisten normien suurempi painoarvo. Toki piha pitää pitää kunnossa eikä siellä saa rehottaa putkinotkomaisesti sitä sun tätä.

Keittiöpsykologisoinkin nyt, että suomalainen itseriittoinen viinapuhe kytkeytyy itsellisyyden eetokseen, joka puolestaan johtuu Suomen historian ankaruudesta. Jumalauta, minä tämän pellon raivasin - itse joudun puolustamaan itseäni karhuilta ja susilta ja itse pelastin maatilan vasaran alta 90-luvun lamassa - joten tottahan saan itse juoda sen ohrat.

Vallan taidetta presidentinlinnasta

Kävin Ateneumissa Linnan aarteet -näyttelyssä, jossa esitellään taidetta presidentinlinnasta sen ollessa remontissa. Taiteellisesta näkökulmasta Ateneumissa on kyllä ollut kiinnostavampiakin näyttelyitä, mutta oli ihan mielenkiintoista miettiä, minkälaista on taide, jonka funktio on tukea valtaa. Myös näyttelyn asettajat olivat tuoneet tätä näkökulmaa esille, vaikka teoksia olisi voinut avata vielä enemmän.

Enin osa näyttelystä koostuu tauluista, toki joukossa on myös rintakuvia, astiastoa, valokuvia ja muutama arvokello. Tyyli on perinteistä ja ehdottoman esittävää, vaikka tämä johtunee siitä, että taulut ovat ensisijaisesti sotia edeltävältä tai autonomian ajalta. Oletan, että uudempaakin olisi löytynyt?

Presidentinlinna on valtion virallinen käyntikortti, näyteikkuna Suomeen ulkomaisille vieraille ja vallan symboli kotimaisille. Näytteillä olevissa tauluissa oli esillä Suomen luontoa, varsinkin talvista sellaista, joka on kansainvälisesti melko eksoottista. Niissä oli myös satama-aiheita ja jäänmurtajia, eksotiikkaa sekin. Toisaalta tauluissa kuvattiin myös Eurooppa, että ei tässä nyt mistään ihan peräkylästä olla. Useimmat taiteilijat olivat olleet suomalaisia jo autonomian aikana, ja joukossa oli myös naistaiteiljoiden teoksia.

Autonomian aikana hankituissa tauluissa yksi keskeinen aihepiiri oli sota. Tauluissa oli ikuistettuna mm. Krimin-sodan aikaisia taisteluita Hangossa sekä Kokkolassa Krimin-sodan aikaan ansioituneet Anders Donner ja Matts Kankkonen. Suomen itsenäistyttyä taulu, joka kuvasi taistelevia venäläissotilaita Hangossa, korvattiin toisella, jossa kuvattiin Kaarle Knuutinpoika Bondea lähtemässä Viipurista Tukholmaan kuninkaan vaaleihin. Ennen valintaansa kuninkaaksi Bonde oli pitänyt omaa itsenäistä hovia Suomessa ja harjoittanut omaa ulkopolitiikkaa erillään pohjoismaisesta unionista. Seinälle tuli itsenäinen proto-Suomi venäläissotilaiden tilalle.

Symboliikkaa on rutkaasti myös taulussa jääkärien tulosta Vaasaan. Vuonna 1938 tehty taulu kuvaa historiallista tapahtumaa, jossa jääkärit palasivat Saksasta helmikuussa 1918 kahdella laivalla. Liekö taulun tekoaikaan ollut mielessä toive, että samanlaista vahvistusta olisi taas luvassa kuvaannollisesti jäitten keskelle jäävään Suomeen.

Pakollinen rintakuvakokoelma presidenteistä ja muotokuvakokoelma näiden puolisoista on tietysti mukana. Pystikokoelma on kuitenkin yllättävän mielenkiintoinen, kun presidentit on laitettu riviin. Eräs ryhmämuotokuva ei varsinaisesti ole presidentinlinnasta vaan Ritarihuoneelta, mutta puoltaa paikkaansa vallan dokumenttina: siinä tsaari Aleksanteri II avaa historialliset vuoden 1863 valtiopäivät. Taulu on Suomen oloihin epätavallisen iso ja niin huolellinen dokumentti, että osallistujia oli pyydetty lähettämään oma kuvansa Robert Ekmanille. Miehet ja osa naisista onkin kyetty jälkikäteen identifioimaan taulusta. Politiikassa yksityiskohdilla on usein valtavasti väliä. Valtiopäivätaulussa Suomen leijona jää kattokruunun taakse - mutta se on Venäjän kaksoiskotkan yläpuolella.

Moitimme vain sitä, että presidentinlinnan - joka oli autonomian aikana tsaarin palatsi - ikonostaasia ei oltu avattu sen verran, että olisi kerrottu, mikä kappelin suojeluspyhimys oli ollut. Teksti oli sen verran haalealla, ettei siitä saanut selvää, mutta joku sotilaspyhimys se oli, mikä ei ehkä ole kovin yllättävää, ottaen huomioon, että tsaarin Venäjällä kirkko oli valjastettu tukemaan valtaa.

Näyttelyyn ehtii vielä viikon, se on auki 1.9.2013 asti.