Niitystä nurmikkoon

Suuri Pelouse luotiin 1780-luvulla

Kulttuurikodin pihalla on  luonnollisesti nurmikko. Ei tasainen, usean vuosisadan parturoinnin kesyttämä englantilainen  ruohomatto, vaan lähinnä sammalen koristeena nousevia ruohonpäitä, voikukkia, piharatamoita ym. vihreää. Ilman viikottaista leikkausta kahdella reunalla vaanivat villit lajit valtaisivat sen, pahimpina jättipalsami, nokkonen, isokierto ja koiranputki. Parhaansa tekevät myös vadelmien versot sekä ympäröivien puiden siemenet.

Luonto ei tunne tyhjää, nurmikko on ihmisen jalanjälki. Sitä ennen on ollut kuiva ja vähäravinteinen aho tai keto. Niitty on jo - taustalla verbi niittää - merkki luonnon hyödyntämisestä. Niityllä laidunsivat eläimet, sen heinä otettiin talteen talven rehuksi.  Hoidettu nurmikko ei tuota ihmiselle muuta kuin silmäniloa ja mielihyvää.

Ranskassa la pelouse tarkoittaa suurta, hoidettua nurmikkoa.  Euroopan ilmasto sopii nurmikolle. Tausta on sotainen: keskiajalla kylvettiin varhaisimmat varsinaiset nurmikot ranskalaisten  ja englantilaisten linnojen ympärille suojavyöhykkeiksi. Ne pidettiin puhtaana muusta kasvullisuudesta, jotta tulijat ja erityisesti hyökkääjät havaittaisiin ajoissa.

Renesanssin mahtipontisen rakentamisen aikana nurmikoiden suosio laajeni Luoteis-Eurooppaan minne vain sää salli. Sen ajan tekniikalla ruohon pitäminen tarpeeksi lyhyenä teetti töitä, palvelijoiden ja alustalaisten käsissä heiluivat viikatteet, sirpit, jopa keritsimet. Työssä auttoivat ja samalla lannoittivat myös lampaat, vuohet, peurat ja muut ruohonsyöjät.

Kunnon kartano, linna tai hovi tarvitsi ympärillleen huolella suunnitellun  ja hoidetun vihreän nurmimatton, jota halkoivat käytävät,  koristavat puut ja istutukset. Mitä isompi sen parempi, sitä enemmän se nosti omistajan statusta. Hyvä esimerkki on Hagan linnan liepeillä sijaitseva Grande Pelouse Tukholmassa.

Nykyään tuollainen on harvinaisuus, tavallisia ovat pihojen pienet  ja puistojen suuremmat nurmikot. Huollosta vastaa kaupunki/kunta tai taloyhtiö hoidon laatukriteerien vaihdellessa suuresti. Omaa yksityistä nurmikkoaan hoitaa isäntä tai emäntä ruohonleikkuria työntäen tai ajaen. Mainostettuja robottiruohonleikkureita ei taida vielä olla paljon liikenteessä.

Leikkuun bonukseksi voi laskea ruumiillisen ponnistuksen ja tehdyn työn jälkeen hyvän omantunnon sekä visuaalisen mielihyvän. Koostaan riippumatta tasainen vihreä matto on mainio tausta istutuksille ja pitää isot haittakasvit poissa. Vaikka tietääkin seuraavan parturoinnin taas odottavan...

Kina Slott eli turismia 1700-luvulla

Kävin vastikään Drottningholmin kuninkaallisen palatsin alueella sijaitsevassa kiinalaisessa paviljongissa. Erityisen mielenkiintoisen visiitistä teki se, että mukana oli kiinalainen.

Alkuperäinen, kevyt puupaviljonki pystytettiin 1753 kuningatar Lovisa Ulrikan syntymäpäivälahjaksi, ja avaimet hän sai kiinalaiseksi prinssiksi pukeutuneelta pojaltaan (josta tuli sittemmin Kustaa III). Nykyinen rakennus pystytettiin 1763-1769 kuninkaalliseksi huvimajaksi, jonne mentiin päiväretkelle Drottningholmin linnasta.

Kauko-itä tuli muotiin 1600-luvun jälkipuolella. Kuvaavaa on, että ranskalaiset keksivät silloin sanan chinoiserie kuvaamaan kiinahenkistä taidetta. Esimerkiksi Fredrik Suuri ja Katariina Suuri rakennuttivat kiinahenkiset paviljonkinsa. Köyhempien oli tyytyminen posliiniin, kankaisiin ja huonekaluihin.

Kyseessä oli varhainen versio siitä kulttuurisesta globalisaatiosta, joka on niin tyypillistä nykyajalle. Nykyään syödään etnisissä ravintoloissa, käydään bollywood-tanssitunneilla ja hifistellään kahvilla. On täysin normaalia, että kaupasta löytyy tex-mex-tuotteita ja oliiviöljyä. Mutta kuten varhaisessa versiossa, globalisoitu kulttuuri ei saa täysin puhtaita papereita aitouden tai välttämättä toimivuuden suhteen. Etnistä ruokaa on usein muunneltu melko paljon vastaamaan kuluttujan makua – oma suosikkini on laktoositon feta – ja epäilen, että bollywood-harrastajat naurettaisiin Intiassa pihalle.

Myöskään Kina Slottissa ei oltu turhan tarkkoja, itämaista mikä itämaista. Japani ja jopa Intia kelpasi. Tärkeintä oli mukavan eksoottinen fiilis. Tämä taitaa edelleen pitää paikkansa, ainakin jos uskoo Magnus Londenin teoriaa Seuramatkamaista (jotka ovat geneerisiä lomakohteita, joita sijaitsee Kanariansaarilta Thaimaaseen). Kuvaava sitaatti Keskisuomalaisen arvostelusta:

”Berberi-ilta poikii kirjan herkullisimpiin kuuluvan kuvauksen, kun suomalaisturistit vierailevat "tavallisessa berberikodissa". Se että tässä tavallisessa kodissa sattuu olemaan istumapaikat parille sadalle hengelle, siellä satutaan osaamaan hieman suomea ja niin edelleen, ei turisteja kiusaa.”

Ja se kiinalainen? Kun tulimme perille, hän hämmästeli Kina Slottin vaaleanpunaisehkoa väriä. Sitä ei kuulemma käytetä Kiinassa noin isoihin pintoihin, vain pieniin pintoihin (toisin kuin kirkkaanpunaista). Erityisen huvittavia hänestä olivat kalligrafiset taulut, joihin joku, ilmeisesti länsimaalainen oli kopioinut sekalaisia kiinalaisia merkkejä väärään kirjoitussuuntaan. Mutta mitä detaljeista...