Punainen: Elämän vuorotanssia

KieslowskinVäritrilogian alettua piti kirjoittamani Sinisen jälkeen Valkoisesta. Mutta häirikkömajava iski lähistöllä, ja seuranneet sähkökatkot tyrmäsivät televisioni. Nyt kotialttari on taas paikoillaan, joten Punaisen katsominen onnistui.

Hain esille tästä aikanaan tekemäni  jutun ja ihmettelin kuinka eri tavalla näin elokuvan nyt. Pidän yhä kiinni trilogian pääteemasta agapi-eros-filia. Punainen on filia, ystävyys, veljeys. Mutta nyt päähenkilöksi nousee vanha tuomari, kerrassaan upean roolityön tekevä Jean-Louis Trintignant. Hänen kanssaan sattumalta ja hiljalleen ystävystyvä mallityttö, Irene Jacob, on juonen katalysaattori.

Ohjaaja punoo taitavasti ihmissuhteiden ketjun, lenkkeinä se  mitä nyt on, mitä on ollut ja mitä tulee tapahtumaan. Puhelimen osuutta on suorastaan korostettu. Tulee mieleen tanssi, jossa parit vaihtuvat ja kuviot muuttuvat tanssin edetessä. Tuomarin osalta tanssi on ohi, se ei mennyt hänen toivomallaan tavalla., hän jäi yksin.

Kieslowski kuvaa miten äreän tuomarin ja ujoudessaan silti rohkean tytön välinen kontakti avautuu ja syvenee. Naapuristonsa puheluita kuunnellut mies antaa itsensä ilmi poliisille, kun tyttö pitää hänen toimintaansa moitittavana. Ikkunoihin heitetyt kivet pannaan pianon päälle. Tuomari kertoo omasta elämästään, tyttö lyhytsanaisesti omastaan, yleensä vastauksina toisen kysymyksiin ja oikeaan osuneisiin arvauksiin.

Jo elämästä ja muista ihmisistä pois sulkeutunut tuomari avautuu tytön viattomuuden ja vilpittömyyden edessä. Nyt on lähimmäinen, josta välittää. Kieslowski näyttää kuinka tapahtumasarja, joka johti tuomarin yksinäisyyteen, toistuu toisen nuoren miehen elämässä. Mutta tämä nuori mies tulee tutustumaan mallityttöön ja heillä on  paremmat onnistumisen mahdollisuudet.

Värinä punainen vilahtaa lähes joka kuvassa: autoissa, vaatteissa, rakennuksissa ym. Tytöstä otettu valtaisa mainoskuva, profiili punaista taustaa vasten toistuu lähes samanlaisena filmin loppukuvassa.

Tahtomattani tulee mieleen  Sinisen lopussa valmiiksi tuleva Hymni Euroopan yhdistymiselle. Koko Väritrilogia päättyy matkustajalautan haaksirikkoon Englannin kanaalissa. Trilogian päähenkilöt näkyvät huopiin kääriintyneinä pelastuneiden joukossa.  Enteileekö tämä Euroopan integraation tulevaisuutta?

Sininen, rakkauden korkea veisu

Krzysztof Kieslowskin Väritrilogia alkoi Ava-kanavalla 5.1., ensimmäisenä Sininen. Taitaa olla kolmas tai neljäs kerta, kun olen katsonut sen. Edellisestä kerrasta on kulunut vuosia. 12.1. tulee Avalta Valkoinen, ranskalaisen naisen ja puolalaisen miehen surkuhupaisa tarina. Siitä kuultiin hetki jo Sinisen oikeussalikohtauksessa. Sarjan vetää yhteen 19.1. Punainen. Maa on Sveitsi, Euroopan konservatiivinen ja rauhallinen ydin, päähenkilöinä vanha tuomari ja nuori mallityttö. Filmin lopussa nähdään kaikki trilogian pääparit.

Ensi kerran koko trilogian nähtyäni hahmotin osat Ranskan lipun mukaisena trikolorina. Vallankumouksen iskulause oli liberté, egalité, fraternité eli vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys. Sinisen teema oli vapaus mutta negatiivisessa merkityksessä. Julie, jota esittää Juliette Binoche, menettää kaiken: ainoan lapsensa, miehensä, heidän yhteisen luomistyönsä, hetkeksi jopa oman terveytensä. Hän myy yhteisen linnamaisen kodin ja pakenee suurkaupungin anonyymiyteen, katkaisee siteet tuttaviin elääkseen yksin. Loppujen lopuksi siteet elämään, luovuuteen ja rakkauteen solmiutuvat uudelleen.

Toisella kertaa tulkitsin trilogiaa kuvauksena rakkaudesta. Pohjana ei ole Hollywoodin love. Kreikassa on kolme erivivahteista sanaa, agapi, eros ja filia. Agapi on rakkauden syvin ja henkistynein käsite. Esimerkiksi ehtoollinen on raamatussa kirjaimellisesti rakkauden ateria. Eros on tietysti rakkauden eroottinen puoli, filia taas syvän veljeyden ja ystävyyden tunne.

Sinisen teema on Julien nousu tuskasta ja yksinäisyydestä kohti agapia, lähimmäisten kohtaamista ja auttamista. Elokuvan kaikkea ohjaava köli on Paavalin 1. kirje korinttolaisille, joka alkaa vanhana käännöksenä näin:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

Tällä kertaa katsoessani näin, miten Julie ei voinut kohdata olemassaolonsa perusteiden murtumista muuten kuin kieltämällä ja hylkäämällä entisen, syöksymällä sokeasti tuntemattomaan. Surematon suru jäädytti hänet. Sulaminen tapahtui hitaasti, ei niin nopeasti kuin kahvin imeytyminen valkeaan sokeripalaan.

Lyhyitä mutta tärkeitä kohtauksia on useita. Huilistin soitto kantautuu kadulta. Julie kauhistuu komerostaan löytyvää hiirtä poikasineen. Hän päästää naapurilta lainatun kissan niiden kimppuun, tuo kuoleman emolle ja poikasille. Julien dementoitunut äiti viettää päivänsä hoitokodissa televisiota katsoen. Ihmisviisaus on poissa, mutta rakkaus omaan lapseen on jäljellä.

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto häviää.

Julien aviomies Patrice oli kuuluisa säveltäjä. Hänellä oli työn alla hymni Euroopan yhdistymiselle. Sen kuoro-osuuden pohjana oli tuo Paavalin 1. kirje korinttolaisille. Elokuvan lopussa Julie uuden miesystävänsä kanssa saa sävellyksen valmiiksi. Kieslowskin luottosäveltäjä oli toinen puolalainen, Zbigniew Preisner. Sinisessä musiikki täydentää aivan olennaisesti kuvaa ja dialogia. Samalla se toimii myös itsenäisenä taideteoksena. Lopussa hymni julistaa Julien viimeistelemänä versiona, että

niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme, mutta suurin niistä on rakkaus.