Nykyaikaa etsimässä

Jos kirjailija Olavi Paavolainen (1903-1964) eläisi nyt, hän olisi täydellinen mediajulkkis. Seurattu, siteerattu, ihailtu ja kritisoitu, tulevaisuuden näkijä, somen lemmikki ja Facebookin ruhtinas. Karjalan Kivennavalla varakkaaseen sivistyskotiin syntynyt Paavolainen  kävi läpi Suomen ja Euroopan 1900-luvun rajut vaiheet. Hän ehti elämässään olla monena: uuden runouden ja kirjallisuuden kriitikkona, lehtimiehenä, mainosalalla, kirjailijana, kansainvälisten trendien - sana, jota ei silloin ollut olemassakaan - ja politiikan seuraajana. Sotavuodet veivät hänet, kuten useimmat suomalaiset kirjailijat ja lehtimiehet, armeijan tiedotustehtäviin. Viimeiset vuotensa hän oli töissä Yleisradiossa.

Jälkipolville Paavolaisen tunnetuin teos on varmaan sota-aikaa kuvaava Synkkä yksinpuhelu vuodelta 1946. Toisaalta se varmisti hänen maineensa, toisaalta tuhosi sen. Samankaltainen kohu nousi seuraavalla vuosikymmenellä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä. Molemmat kirjat purkivat sitä kansallista identiteettikriisiä, jonka hävitty sota ja poliittisen tilanteen raju muuttuminen olivat aikaansaaneet. Omista lähtökohdistaan Paavolainen arvioi nykyhetkeä ja tulevaisuutta... Vaikka someen saakka hänenkään jo väsynyt katseensa ei yltänyt.

1920-luvulla vielä hyvinkin virkeä Paavolainen kirjoitti kirjan ”Nykyaikaa etsimässä”, jossa hän käsitteli aikansa kulttuuri-ilmiöitä. Hän tuskin tunsi ilmaisua ”bubbling under” mutta olisi varmasti käyttänyt sitä, jos olisi tuntenut.

Kirja ilmestyi 1929. Se on niin hämmästyttävän moderni, että ilmestymisajankohtana potentiaalinen lukijakunta lienee laskettu muutamissa sadoissa, niin kaukana tämä kansainvälisyyden hehkutus oli sotien välisen ajan sisäänpäinlämpiävyydestä ja sotilaallisuudesta. Niin aikaansa edellä oli Tulenkantajien sukupolvi, että se kelpasi esikuvaksi vielä 1980-luvun futuristeille.

Paavolainen kuvasi sellaista kosmopoliittia, jollainen hän itse epäilemättä oli: ”kotoutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisimpäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa”. Halpalentoyhtiöt, opiskeluvaihto, interrail-kortti, rajamuodollisuuksien väheneminen ja parantunut kielitaito ovat tehneet tällaisesta kosmopoliitista nykynuorison ihanteen.

Seuraavaan visioon ei Suomessa edes ole kaikin osin päästy tai jouduttu, koska Helsinginkin välimatkat ovat melko lyhyet eikä metrossa ole pahasti ruuhkaa. Mutta maailman tapahtumat vyöryvät kyllä Suomessakin vastaan lehdessä ja nykyään myös Facebookissa:

Sanomalehden sivuilta vyöryvät jo aamulla vastaan koko maailman tapahtumat, pyrkimykset, ilot ja surut vaatien vastavaikutusta. Me olemme kiinteästi sidotut koko maailmaan. Sydämiämme ja aivojamme eivät kalva ainoastaan Lännen probleemit, ei, Idänkin arvoitukset kerjäävät ratkaisua. Suurkaupunkien välimatkat ovat niin pitkät, että työpaikkaan meno jalkaisin harvoin tulee kysymykseen. Maanalaisten junien lippuluukuilla on tungos, juoksemalla kuljetaan pitkät portaat ja käytävät, jotta ehdittäisiin useimmiten täpötäysiin vaunuihin parinkymmenen sekunnin pysähdyksen aikana. Autot ovat keskikaupungilla liian hidas kulkuneuvo [...] jalan pääsee nopeammin.

Paavolainen käsitteli myös product placementiä (kirjoissa) ja ennakoi Amerikan asemaa kulttuurin globaalina johtajana. Hänen pohtimastaan salto mortalesta on tosin tullut banaali kuluttajatuote eli benjihyppy. Automatisointi on tehnyt tehdastyöläisten työstä osaltaan napin painamista ja lasten leikeistä tietokonepelejä.

[T]ulevaisuudessa ei [aivoilta] vaadita muuta ponnistusta kuin antamaan käsky nappulan painamiseen tai hanan vääntämiseen! Lapset eivät enää tarvitse mielikuvitusta leikeissänsä: nuket ja junat liikkuvat vieteriä kierrettäessä. Nappulaa painetaan – ja ruoka nousee ylös keskuskeittöstä, sähkö syttyy, hissi pysähtyy asunnon oven eteen, tupakkalaatikko, lippu, suklaapaketti putoaa käteen.

Mutta ennen kaikkea Paavolainen ennusti Pasilan Kyösti Pöystin!

Oh, tätä nuorisoa, joka tietää kaikki, tuntee kaikki, on mitannut, punninnut, analysoinut ja konservoinut kaiken ja aina tietää, että suora viiva on lyhin tie kahden pisteen välillä. […] Eikä se näe tässä mitään ihmeellistä, mitään suurta, mitään kunnioitettavaa. Se ei osaa enää nöyrtyä minkään edessä, sillä siltä on hävitetty usko ihmeeseen.