Teemalta tuli sunnuntai-iltana elokuva Kerro minulle Zorbas ja ykkösellä pyörii sarja Saari. Vanha ja monella tasolla mustavalkoinen Kreikka tuli varsin realistisesti esille. Ei se hyvän turismiajan parempi ’Sun, sand and sea’-versio eikä nykyinen talousahdinkoon ajautunut, poliittisen kamppailun, mielenosoitusten ja kyynelkaasun maustama Hellas.
Nikos Kazantzakis (1883-1957) julkaisi kirjansa 1946, elokuvana Zorbas oli vuodelta 1964, ohjaajana Michael Cacoyannis/Mihalis Kakogiannis. Paikka on Kreeta, Kazantzakiksen synnyinsaari, aika ehkä 1920- luvun loppu tai 1930-luvun alku. Ehdoton päähenkilö on Anthony Quinnin esittämä Zorbas, joka lyöttäytyy nuoren oppineen (Alan Bates) seuraan Piraeuksen satamassa.
Olin lukenut 1954 suomennetun kirjan epäilemättä liian nuorena. Filmi tuli Helsinkiin 60-luvulla ja se piti heti katsoa. Mikis Theodorakiksen musiikki jäi alitajuisesti pohjustamaan myöhempää kiinnostusta kreikkalaiseen musiikkiin. Suurelle yleisölle jäi mieleen ennen kaikkea lopun tanssikohtaus rannalla kaikkien dramaattisten tapahtumien jälkeen. Siitä tuli Suomessakin oma ilmaisu, "tanssitaan zorbasta". Itse asiassa sirtaki on koreografin luoma, ei perinteinen saarelaistanssi. Pohjana on hasapiko, "teurastajien tanssi", josta sirtakia varten on yhdistetty hitaita ja nopeita osia.
Filminä se kuvaa kirjan tavoin kreetalaisen kylän köyhyyttä, kovaa työtä ja ankaraa moraalikoodia. Kazantzakis ei ihannoi kyläläisiään, ei myöskään Cacoyannis, vaikka hahmot ovatkin varsin filmaattisia. Silti huumoriakin löytyy, erityisesti kirkonmiehiin kohdistuvaa. Anthony Quinnin jo vanhanpuoleinen selviytyjähahmo jää mieleen. Alan Batesin nuori mies heijastaa paljolti Kazantzakiksen omaa kaksijakoisuutta henkisyyden etsinnän ja arkisen toiminnan välillä.
To Nisi eli Saari pohjautuu englantilaisen Victoria Hislopin menestysromaaniin, mutta sarja on kreikkalaista tekoa. Aika on 1930-luvulla ennen toista maailmansotaa, paikka Plakan kylä Kreetalla ja lähellä sijaitseva Spinalongan saari, jonne lepraan sairastuneet eristetään. Hoito on hyvin alkeellista.
Ensijakso ei vakuuttanut. Nyky-Englannista tuli Plakaan nuori nainen, sattumalta? suoraan sukulaistensa kahvilaan. Kotona ei haluttu kertoa hänen suvustaan, joten juoni käynnistyi hieman teennäisesti. Nyt tuli salattua tietoa esiäidistä, joka oli joutunut arvossapidetystä opettajan ammatista lepran takia saarelle.
Ja sitten lähdettiin perkaamaan perhesalaisuuksia entiseen Kreikkaan. Juniorille tunnustin, että alku tuntui ankealta, mustavalkealta ja hitaalta murhenäytelmältä. Tavaroiden vienti saarelle toi hieman rahaa kyläläisille, mutta samalla kaikki elivät tartunnan pelossa. Lepran vanha nimi on spitaali, ja sillä nimellä oli raamatullisen hirveä kaiku. Tätäkö olisi kaikkiaan 26 jaksoa ja lisänä vielä toisen maailmansodan kärsimykset Kreikassa. Kannattaako sarjaa seurata olkoonkin, että se on kreikkalainen?
Kreikassa paljon oleskellut ja kieltä osaava Juniori muistutti, että tuollaista siellä on aikanaan ollut, mutta sarjan edetessä henkilöhahmot selkenevät ja olosuhteet saarella paranevat. Plaka menestyy sitä heikommin. Ja nykyään Spinalonga on synkän historiansa ja sijaintinsa takia vielä yksi nähtävyys turismissa, joka tuo Kreikalle lisää sen kipeästi tarvitsemaa rahaa. Joten jatkan katsomista samalla metsästäen kielestä tunnistettavia sanoja. Muistinvirkistystähän sekin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti